TAKAISKU

Kulunut viikko oli yksi elämäni hirveimmistä, kiitos infernaalisen kammottavan flunssan. Ei mikään heinänuha tai kevyt talvilenssu, vaan suorastaan järjetön räkätauti, millaista en ole tähän astisessa elämässä kokenut.

Viime viikonloppuna tulimme Pohjanmaalle tarkoituksenani mennä sekä lauantaina että sunnuntaina Kuuran kanssa metsään. Rasvanavut ja ankkafileet oli pakattu mukaan ja intoa oli vaikka muille jakaa. Kun pääsimme Lapualle, totesin, että eihän sitä Kuuraa kannata  irti päästää, kun juoksuaikaa on jäljellä vielä viikko. No, tuskin siellä metsässä ketään muita olisi, mutta näin jo silmissäni kauhukuvan suomenpystykorvan ja hirvikoiran risteytyksinä syntyneistä lehtolapsista, ja päätin ottaa varman päälle ja olla ottamatta Kuuraa mukaan.

Onhan noita koiria! Kurvasin kotipihaan ja nappasin Rokan mukaani. Lumihanki oli umpimetsässä metrinen, ja vaikka minulla oli sukset, ei Rokka päässyt hangessa eteen, ei taa. Löysimme kuitenkin uria, mitä pitkin kulkea ja kun Rokka huomasi teeren, metrinen hanki ei haitannut enää yhtään.

Tarkoitus oli tehdä sama reissu sunnuntaina uudestaan, mutta aamulla herätessäni kurkussani oli kaktus. Ei auttanut muu kuin niellä tappio. Minulla ei ole ollut kahteen vuoteen flunssaa, ei minkäänlaista, joten ajattelin, että ehkä nytkin selvitään vähällä.

Väärässä olin. Flunssa paheni päivä päivältä ja Kuurakin suuttui, kun maanantaina jouduin lähteä opintoihin liittyvistä syistä kapsäkkien kanssa taas kotoa pois. Hymy alkoi pikkuhiljaa hyytyä meikäläiselläkin. Keskiviikkona ja torstaina en pystynyt edes syömään aivastamatta, ja hihaan aivastaessani koko hiha oli täynnä ruokaa ja räkää. Öisin heräsin siihen, että räkä valui solkenaan ja sehän piti ahdistuksessa pyyhkiä ensimmäiseen käteen osuvaan kankaaseen, tällä kertaa peittoon. Nenäontelot olivat aivoihin asti kipeät ja kurkkua pisteli keuhkoista kitalakeen. Kuumetta ei ollut koko shown aikana edes asteen sadasosaa.

Torstaina ajelin koomassa jälleen Lapualle. Ajattelin, että flunssan on pakko hellittää. Hellittihän se, mutta yöllä alkoi valtava hammassärky. Onneksi sain ilta-ajan hammaslääkäriin. Kysyin hammaslääkäriltä, voiko vastaanotolle tulla flunssassa ja hän sanoi, että voi, mikäli itse pystyy olla toimenpiteessä. Pystyin olla koko ajan rykimättä eikä nenäkään vuotanut, joten hammaspeikon tekemä tuhotyö saatiin paikattua. Se pelasti viikonloppuni. Soitin isännälle, jonka oletin olevan kotona etelässä, että mitä kuuluu. Hän kehui, että lähtivät Kuuran kanssa retkelle. Kysyin, että minne retkelle. "Lapualle, ollaan motarilla tulos!"

Tylsyyden takia voi ihan hyvin ajaa kotikonnuille viisi tuntia/sivu. :)

Nyt ovat sekä olo että fiilis jo paljon paremmat. Okei, Kuura mököttää minulle edelleen eikä Rokka suostu syömään kallista lihahyytelöä, mutta enää ei tarvitse niistää koko aikaa eikä enää aivastuta. Viikonloput Pohjanmaalla ja metsästysmaiden äärellä ovat niin harvinaista herkkua, että tällaiset takaiskut ottavat aivolohkoon, varsinkin, kun kausi on kohta lopussa.

Yhtä kaikki, onpa tässä tullut pohdiskeltua sitä, että kuinka kiitollinen on siitä, että pääsääntöisesti pystyy käymään edes lenkillä. Ulkoilu ja luonnossa liikkuminen ovat minulle niin tärkeitä asioita, että yhä vähemmän kykenen ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät saa liikunnasta tai luonnosta mitään mielihyvää. Olen niin onnellinen siitä, että minut on opetettu lapsesta asti liikkumaan ja minulla on ollut etuoikeus syntyä koiralla metsästävään perheeseen.

Talvi on koko Suomessa kauneimmillaan pakkasen ja lumen ansiosta, joten mitä jos niiden Olympialaisten sijaan menisit itsekin ulos pällistelemään, että miltä se maailma näyttää. Minä ainakin menen heti, kun pääsen takaisin terveiden kirjoihin!

EVE