BLOGI ON MUUTTANUT

Blogi on muuttanut!

 

Sekä vanhat että uudet tekstit löydät osoitteesta eratuulia.com (klik)

 

EVE

 

VAIN MINÄ JA KUURA

Elämä ei todellakaan ole pelkkää teeren laulua soitimella. Kaikista elämäni vaiheista edelliset kaksi viikkoa ovat olleet kaikista pahimmat. Tapanani ei ole ollut puhua henkilökohtaisista asioistani blogissa tai muuallakaan somessa, mutta tilanne on nyt sellainen, että pari sanaa on pakko mainita.

En halua millään tavalla mustamaalata tai ruotia nyt päättynyttä parisuhdettani enkä entistä miestäni, hän on hyvä ihminen. Kuitenkin tuntuu, että olen vuosien varrella itse kasvanut ihmisenä paljon, nykyään pidän arvossa täysin erilaisia asioita kuin esimerkiksi muutama vuosi sitten.

Se on perseestä, kun itse muuttuu ja sitten huomaa, että ehkä omat unelmat ja tavoitteet eivät enää kohtaakaan toisen kanssa. Siinä joutuu punnitsemaan vakavasti vaakakupissa asiat, mitä on valmis tekemään toisen puolesta oman hyvinvoinnin kustannuksella ja mistä unelmista ei yksinkertaisesti ole valmis luopumaan kenenkään vuoksi.

En ole luovuttaja. Mutta kun sitä jeesusteippiä on kierretty ja kierretty ja kierretty, eikä se siltikään kestä, jossain vaiheessa voimat loppuvat. 

Kuuran kanssa nuoleskellaan haavoja tästä eteenpäin kahdestaan. Syvältä raappaa, mutta kyllä me tästä selvitään. Tuntuu, että ainoastaan luonnossa saa hetken mielenrauhan. Syksyn jahtireissut on jo kirjattu kalenteriin.

En mä paljoa pyydä. Vaan tavallista elämää.

EVE

Ps. Epäasialliset kommentit poistan. 

RIIHIMÄEN ERÄMESSUT 2018

Yksi kesän ikimuistoisimmista tapahtumista on jälleen takana päin. Riihimäen Erämessut menivät meikäläisellä Normark Suomi Oy:n tiskin takana Sauerin aseita esitellen. Oli mukavaa, kun suurin osa niistä, ketkä uhosivat etukäteen tulla morjenstamaan, todella tulivat. Oli mukava jutella kasvotusten niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa aiemmin oli jutellut netissä, sai niin sanotusti nimimerkille kasvot. Kiitos kaikille!

Aseiden teknisiin ominaisuuksiin liittyviin kysymyksiin en osannut kaikkiin vastata, mutta opin todella paljon neljän päivän aikana aseista, sillä kuuntelin korva tarkkana, kun Normarkin edustajat Teemu ja Juha kertoivat asiakkaille aseista. Viikonlopun aikana myös päätin, minkä kiväärin tulen Sauerilta ostamaan. Pidettäköön se kuitenkin vielä arvoituksena!

Auttelin myös sen minkä omalta osastoltani ehdin, Härkilan osastolla vaate- ja varustemyynnin parissa. Pidimme myös Facebookissa Iina Saarikon kanssa arvonnan, johon osallistui lähes 800 ihmistä. Kiitoksia kaikille, jotka osallistuitte arvontaan ja kävitte Härkilan laadukkaita vaatteita hypistelemässä.

Solmin myös Erämessujen aikana uuden yhteistyön Tracker Oy:n kanssa. Tästä eteenpäin meidän koirien kaulassa kulkee metsällä Tracker Lady Supra Easy. Tätä ennen mulla ei ollut vielä omaa tutkapantaa ja se oli muutenkin tarkoitukseni hankkia tulevaksi syksyksi. Tämä oli oikein toivottu ja iloinen juttu! Trackerista tulette kuulemaan niin blogin kuin muidenkin sosiaalisten medioideni kautta.

Kaiken kaikkiaan messut olivat oikein onnistuneet ja tutustuin moniin uusiin ihmisiin. En oikein vieläkään pysty tajuamaan, mitä kaikkea on tapahtunut vajaassa vuodessa. Voin kertoa rehellisesti, että en odottanut yhtään mitään, kun perustin metsästysblogin heinäkuussa 2017. Siksi olin hieman yllättynyt siitä, kun tuntemattomat ihmiset tulivat Erämessuilla kättelemään sanoen "Terve Tuulia!" ja "Ooksä se Erätuulia?" En olisi todellakaan uskonut, että pystyn kirjoittamaan sellaista tekstiä, jota ihmiset palaavat lukemaan aina uudelleen ja uudelleen. Kaikki on näköjään mahdollista.

Blogini tavoite on ollut aina se, että tänne palataan nimenomaan sen tekstin takia, eikä esimerkiksi kuvien. Minua ei kiinnosta, onko naamani kuvalla 10 vai 800 tykkäystä. Naamani ei muutu yhtään sen kummemmaksi, vaikka tuntemattomat ihmiset tykittävät siihen virtuaalitykkäyksiä. Minua kiinnostaa se, luetaanko blogitekstiäni 100 vai 10000 kertaa. En tee tätä enää pelkästään omaksi ilokseni, vaan myös teille, hyvät ystävät. En kuitenkaan halua pelkästään miellyttää lukijoitani vaan kirjoittaa myös itselleni tärkeistä, ehkä osaa lukijakuntaani epäkiinnostavista asioista ja katsoa, mihin se johtaa. Toisia esimerkiksi kiinnostaa koirat ja toisia aseet, mutta minua molemmat. Haluan pitää blogissani oman persoonani alusta loppuun.

Alkava kesä on ollut jokseenkin väliinputoamisen aikaa metsästyksen kannalta. Helteet ovat olleet niin kaameat, ettei koiran kanssa ole pystynyt liikkumaan niin paljon kuin olisi pitänyt eikä blogin puolelle ole ollut juuri mitään järkevää kirjoitettavaa. Lisäksi olen lopen kyllästynyt Bloggeriin, jota olen käyttänyt enemmän ja vähemmän yhteensä kuusi vuotta ja joka ei kykene enää tarjoamaan minulle riittävää vastinetta, mihin bloggaamisella pyrin. Haluan nostaa kirjoitusharrastukseni seuraavalle tasolle.

Siitä syystä tämä saattanee olla viimeinen postaus Bloggerin puolella. Työstän parhaillaan omaa kotisivua, josta tulette jatkossa löytämään blogini sekä tulevaisuudessa myös pienen verkkokaupan. Ei silti hätää - vanhat postaukset muuttavat blogini mukana ja pystyt edelleen lukemaan tai jakamaan vanhoja postauksiani. Tähän asti kerrotut tarinat eivät siis häviä minnekään.

Muutoksesta tulen kertomaan sitten, kun sivu valmistuu. Olen niin täynnä intoa ja muutos on enemmän kuin tervetullut.

Kiitos vielä kerran teille kaikille, ilman teitä lukijoita tätä blogia olisi erilaista kirjoittaa. <3

EVE

*Yhteistyössä Sauer, Härkila, Tracker

KEVÄTVÄSYMYKSESTÄ VOITTO

Monelle kevät on henkiin heräämisen aikaa. Useimmille lisääntyvä valo tuo energiaa pitkän ja pimeän talven jälkeen.

Itselleni keväällä on täysin päinvastainen vaikutus. Vaikka pidän Suomen jokaista vuodenaikaa  ja luonnon kehityksen vaihetta kauniina, jostain syystä kevät ahdistaa. Kun jättipakkaset lähtivät ja lumet alkoivat sulaa, toivoin mielessäni, että talvi vielä jatkuisi pidempään. Sulanut lumi oli kuin nestemäinen kulta, omaisuuteni, joka valui sormieni lävitse paskaiseen viemäriin. Auringon alettua paistaa olin kuin sokea myyrä, joka oli nostettu päivännäköön pimeästä maakäytävästä. Aamulla kellon soidessa ensimmäinen ajatukseni oli painokelvoton, päivä meni puolivaloilla ja päivän päätteeksi kaaduin sänkyyn ja nukuin. Seuraavana aamuna sama juttu alusta. 

Eräänä päivänä Kuura oksensi sänkyyn. Viimeisillä voimillani sain pestyä patjan puhtaaksi, mutta kuivunut oksennus jäi lakanan nurkkaan ja lakana osittain roikkumaan sängystä. En yksinkertaisesti jaksanut sitäkään vaihtaa. Ajattelin, että omapa on elämäni, sänkyni ja lakanani - olkaammekin oksettava perhe, eipähän tarvitse vieraita täällä katsella. Emme ole tarkkoja siisteyden suhteen, mutta perussiivo on oltava, että mieli pysyy virkeänä. Myös terveelliset ruoat pitävät vireystasoa yllä, mutta kun väsyttää, tulee mentyä sieltä mistä aita on matalin myös ruokien suhteen. Tätä jatkui pitkään - jokainen vapaapäivä oli täyteen tumpattu harrastukseeni liittyviä juttuja. Olen tyytyväinen kaikista asioista, joihin olen osallistunut, mutta olen oppinut myös sen, että joka paikkaan ei tarvitse itseään luvata oman jaksamisen kustannuksella. Mieluisatkin asiat saattavat alkaa stressata, kun tarpeeksi väsyttää.

Olen kuullut, että jotkut kärsivät jopa kevätmasennuksesta. Itse en ollut masentunut, olen kaikin puolin onnellinen ja minulla on asiat hyvin. Olin vain väsynyt. Yksinkertaisesti poikki. Valon lisääntyminen saattaa joillakin vaikuttaa fysiologisesti siten, että väsymys lisääntyy ja minusta tuntuu, että olen tällainen kevätnuokkuja. Syksy taas on paras vuodenaika, eikä aiheuta minulle minkäänlaista mielipahaa, kuten se joillekin voi tehdä. 

Vierailut Etelä-Pohjanmaalla ovat olleet minulle aina henkireikä, mutta tarkoittavat sitä, että useat ihmiset haluaisivat nähdä ja treffata minut. Ystäviä on ihana nähdä ja haluaisin nähdä useamminkin, mutta tie kulkee myös tähän suuntaan. Miksi minulla olisi velvollisuus juosta sekuntikellon kanssa paikasta A paikkaan B, kun olen lähtenyt muutamaa vapaapäivää viettämään viiden tunnin ajomatkan päähän? Ei täälläkään kukaan tuntemani henkilö vapaapäiviään vietä. Tiedän, että on eri asia lähteä paikkaan, jonne ei ole mitään muita kytköksiä kuin yksi ystävä, mutta ei myöskään ole itsestäänselvää, että minä aina jaksaisin kyläillä. Näen niitä ystäviä, keitä ehdin, ja toisia sitten seuraavalla kerralla. 

Nyt minulla oli viikko vapaata ja ajelin tietenkin kotiin Lapualle. Näin niitä ystäviä, joiden näkemisestä oli vierähtänyt eniten aikaa, mutta vietin myös paljon aikaa omissa oloissani koirien kanssa. En kulkenut kello kaulassa vaan tein juuri niitä asioita, joita mieli teki. Sain niin valtavasti energiaa tuosta reissusta, että olen kuin uudestisyntynyt. Nyt olen alkanut saada valosta voimaa ja puiden lehdistä positiivista energiaa. Nyt vain odotellaan kesää ja kesän parasta tapahtumaa, Erämessuja, jotka ovatkin jo ihan nurkan takana.

Oletko sinä kärsinyt joskus kevätväsymyksestä?

EVE

Ps. Lakanakin on nyt vaihdettu.

HAULIKKOKOULU - PAREMPIA RIISTALAUKAUKSIA

Toteutettu yhteistyössä Haulikkokoulun kanssa

Osallistuin viime sunnuntaina Haulikkokoulun järjestämään haulikkopäivään Rauman Lapissa. Päivä alkoi aamupalalla sekä Haulikkokoulun tavoitteen esittelyllä. Aamulla esittäytyivät myös kouluttajat, iloiset veljekset Kai ja Juha Hämäläinen kertoen omista taustoistaan metsästämisen ja haulikkoammunnan parista. Osallistujia kurssilla oli kymmenkunta, aika tasaisesti jakautuen miehiä sekä naisia, aloittelijoita sekä kokeneempia. Haulikkokoulu on koulutus, joka on tarkoitettu kaikille haulikkoammunnasta kiinnostuneille, oli sitten metsästyskortti plakkarissa tai ei.

Aamupäivällä kävimme läpi haulikkoammunnan teoriaa, johon kuului riistalaukauksen ja oppimisen teoriaa, aseteknologiaa ja turvallisuutta sekä asesopivuutta ja fysiologian tuntemusta. Tällä kurssilla selvisi sekin, miksi minulla on ongelmia saada aseita itselleni istuviksi. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että olen nainen ja fysiologisilta rakenteiltani erilainen kuin miehet. Ei ole siis tuulesta temmattua, että on olemassa nimenomaan naisille suunniteltuja aseita. Toki aseen sopivuudelle on monta eri mittaria, ja sukupuoli on vain yksi niistä.

Ilma ei ainakaan aamusta ollut järin keväinen, mutta lounastauolla kuuma lihakeitto lämmitti sisältäpäin sen verran, että tarkeni lähteä radalle tositoimiin. Jakauduimme kahteen pienryhmään ja jokaiselta tarkastettiin hallitseva silmä, asento, tähtäinkuva sekä valittiin sopiva ase. Koulun puolesta oli paljon aseita, ja valitettavasti omaani joutui laittaa niin paljon peränkorotusta, että kouluttaja antoi minulle suosiolla käyttöön koulun aseen. Haulikkokoulu tarjosi minulle haulikkopäivän veloituksetta, mutta loppujen lopuksi kurssista taisikin tulla melkoisen kallis, kun kaikki omat varusteet taitavat mennä uusikisi!

Aloitimme ampumarastit ampumalla poispäin lentäviä kiekkoja. Eihän siitä alussa meinannut mitään tulla. Jokaisen epäonnistuneen laukauksen jälkeen kouluttaja käski miettiä, mitä tuli tehtyä väärin. Tilanteet olivat tosi nopeita, mutta pian osasin hahmottaa, mikä laukauksessa meni pieleen. Pyrin kokoajan korjaamaan tekemistäni ja kuuntelemaan neuvoja. Pahin virheeni oli tähtääminen. Tykkään tähtäillä, se ei vain haulikkoammunnassa toimi, ja tästä lähtien muistan sen.

Minä olin kierroksen viimeinen ampuja, ja minulle tuli hyvä mieli, kun kouluttaja käski muut vierestä katsomasta kauemmas odottamaan. Olen tottunut  työ- ja yleisen elämänkokemuksen kautta siihen, että ihmiset seuraavat tekemisiäni. Silti oli helpottava huomata, että kouluttaja huomasi jännittämiseni kilometrin päähän. Kun olin kouluttajan kanssa kahdestaan, kiekot alkoivat poksua rikki. Pienen tauon aikana sain kasattua itseni ja pahin jännitys meni ohi, ja onnistumisia alkoi tulla.

Olen aloittanut ammunnan noin kolme vuotta sitten, ja se oli suoraan sanottuna hirveää. En ole koskaan kuullut kenenkään metsästäjän suusta, että ampuminen jännittäisi, mutta minulla ainakin on munasarjaa myöntää, että näin asia todella omalla kohdallani on. Jännittämisestä olen kuullut kyllä useammalta ampuma-asekouluttajalta, mutta en koskaan metsästäjältä. Kun aikoinani aloitin, kädet tärisivät, kylmä hiki valui otsaa pitkin ja säikähdin jokaista pamahdusta ja rekyyliä. Tuolloin ajattelin, että minusta ei tule ikinä metsästäjää, kun tämä on näköjään minulle niin vaikeaa. Paljon on vesi virrannut Nurmonjoessa, että tähän pisteeseen on tultu ja oikeasti pidän metsästysaseilla ampumisesta. Vaikka laukauksia on takana nelinumeroinen luku, ampuminen jännittää edelleen ja etenkin pitkän tauon jälkeen paukkuarkuus nostaa päätään. Kävin näitä asioita kouluttajan kanssa läpi ja hän sanoi, että jännittäminen on luonnollista ja että kaikkia jännittää ampuminen, toisia eri syistä kuin toisia. Itse sain tältä kurssilta taas paljon rohkeutta jatkoon. 

Iltapäivän aikana kiekot poksuivat mukavasti ja päivän päätteeksi vaikutti siltä, että kaikki olivat tyytyväisiä päivän antiin. Jopa kokeneimmatkin ampujat saivat kurssilta vinkkejä, miten omaa toimintaa voi parantaa entisestään. Kiitokset Haulikkokoululle sekä humoristisille ja helposti lähestyttäville kouluttajille! Tätä kurssia pystyn vilpittömästi suosittelemaan kaikille.

Haulikkokouluun pääset tutustumaan täältä (klik) tai Haulikkokoulun Facebook-sivulta.

Haulikkopäivään sisältyi opetuksen lisäksi laina-aseet, panokset, kiekot, ruokailut, kahvit sekä tarvittavat suojaimet. Haulikkopäivän hinta on 130 euroa.

Minä en ammu riistalaukausta, ellen ole täysin varma onnistumisesta. Varmuudesta huolimatta aina ei onnistu, vaikka yrittäisi parhaansa, mutta pyrin kaikella tekemiselläni tänä kesänä siihen, että olisin syksyllä parempi haulikkoampuja kuin koskaan.

EVE

LOUKKUKURSSI 2018

Ilmajoen Riistanhoitoyhdistys järjesti paikallisille nuorille metsästäjille loukunrakennuskurssin, joka toteutettiin kahtena arki-iltana. Huolimatta siitä, että kurssi oli ensisijaisesti paikallisille nuorille tarkoitettu (tosin kurssilla oli myös aikuisia), myös yksi lapualaanen jo teini-iän ohittanut metsästäjä pääsi kurssille mukaan. Niin onnettomalta kuin kuulostaakin, niin hakukoneita käyttäen en tosiaan löytänyt samanlaista kurssia yhtään lähempää, joten köröttelin viisi tuntia Pohjanmaalle näädän kuvat silmissäni.

Kurssi järjestettiin hallitilassa, jossa oli työkalua jos jonkinlaiseen lähtöön. Kurssin vetäjät, Ilmajoen RHY:n väki oli suunnitellut kaiken hyvin toimivaksi ja he todella tiesivät, miten loukkuja tehdään. Jokaiselle jaettiin oma työpiste, joissa loukut kasattiin yhteistyöllä työvaihe työvaiheelta, kunnes jokaiselle kurssilaiselle oli valmiina oma loukku. Ensimmäisenä iltana väänsimme lähestulkoon valmiiksi asti 20 näädän keinuntaloukkua ja toisena iltana 23 näätärautojen suojakoteloa sekä vielä 15 sorsan keinopesää. Kyllä siinä sai porakone viuhua niin, että ranne oli hellänä.

Kun 20 ihmistä häsää loukkujen parissa, on vetäjäporukan todellakin tiedettävä, missä järjestyksessä työt tehdään, ja kurssi olikin niiltä osin erittäin hyvin järjestetty. Työkaluja ja suojavälineitä oli riittävästi sekä ne olivat ensiluokkaisen hyviä työskentelytiloja myöten. Kurssi maksoi 20 euroa, ja jokainen sai näätäloukut sekä halukkaat myös sorsanpesän. Myös näätäraudat kuuluivat kauppahintaan, joten ei jäänyt osallistuminen rahasta kiinni (vaikka viimeiset pennit tähän sijoitinkin). Näätärautojen viritystä tosin täytyy opetella kaikessa rauhassa, kurssin aikana nimittäin kuulin muutamia kauhutarinoita siitä, kuinka raudat olivatkin läpsähtäneet omille sormille. Eivät kuulemma läpsähdä toista kertaa!

Juuri kun meikäläisellekin oli muistunut kaikkien työkalujen käyttö mieleen ja hommat alkoivat luistaa, loukut olivatkin jo valmiita. Nikkaroiminen on mukavaa puuhaa, ja nuorisokin pääsi työn touhuun kun aikuiset antoivat kunnon ohjeet. Minä olin käsittänyt, että kurssilla tehdään pelkät näätäloukut ja iloinen yllätys oli, että aikaa jäi vielä sorsan keinopesiinkin, sellaista kun olin koko kevään himoinnut tekeväni. Kerrostaloasuminen hidastaa hieman näitä minun projektejani, pahnoja ja minkkiverkkoja kun on varsin ikävä levittää yleiselle parkkipaikalle. Iso plussa siis tästä!

Kiitos järjestävälle taholle hienosta kurssista! Nyt vain odottelemaan näätäjahdin alkua. Mitäs syöttiä suosittelette näätäloukkuun? Kertokaa mehevimmät annokset, joita olette loukkuihin tarjoilleet!

EVE

UNELMIA

Herään aamulla auringon ensimmäisiin säteisiin. Avaan tuvan oven ja annan auringon tulla sisään. Kaksi suomenpystykorvaani nauttivat kesästä ja nukkuvat yönsä mielellään ulkona. Kuura on jo vanha, eikä ole koskaan oppinut kunnioittamaan tontin rajoja. Sen sijaan nuorempaa koiraani voi pitää huoletta vapaasti pihamaalla, se on opetettu pienestä pitäen.

Koska syksyyn on vielä hyvä tovi, kulutan päiväni viljelysteni parissa. Kasvimaa puskee niin paljon vihannesta ja hedelmää, ettei kaupasta tarvitse ostaa juuri muuta kuin leipää ja maitotuotteita, isäntä kun ei antanut omaa lehmää ostaa. Liha ja kala on hankittu suurimmaksi osaksi itse, mutta syömme myös paljon kasvisruokaa. Ehkä ensi kesäksi hankimme muutaman kanan. Mitähän Kuura niistä sanoo?

Olen vihdoinkin saanut oman talon ja maapalan, joka on poissa keskustan humusta ja jossa pystykorvani saavat haukkua niin paljon oraville ja pikkulinnuille kuin sielunsa sietävät ilman, että naapurin ukko ja akka katsovat kieroon - sillä naapureita ei yksinkertaisesti ole, ei ukkoa eikä akkaa.

Katseeni siintää jo tulevaan syksyyn, kantarellien kiiltoon, mustikoiden värjäämiin sinisiin sormiin, teeren lauluun.. Kuura ei enää paljon jaksa, mutta nuorempi pystykorvani odottaa innolla elämänsä ensimmäistä lintujahtia. Sillä ei ole vielä nimeä, sillä tämä tarina on mielikuvitusta.

Tämä päivä.

Herään aamulla tekstiviestiin: "Fitnesstukkuun alennuskoodi!" Kuura mönkii kyljessä kiinni ja ilahtuu, kun on jo aamu. Kävelen makuuhuoneesta kolme metriä eteenpäin ja käännyn, niin olenkin jo keittiössä. Ensimmäisenä vilkaisen ikkunalaudalla olevia viljelyksiäni ja tunnen olevani jonkin sortin voittaja, kun kurkku on itänyt.

Isännän tultua kotiin sanon, että "muista astua Kuuran kanssa varovasti ulko-ovesta, kun nuo kersat vetelee noilla mopoillaan ihan oven edestä". "Tottakai", kuuluu vastaus. Teemme kahta eri ruokaa, isännälle jauhelihasta ja minulle kikherneistä. Teen mitä huvittaa, eikä minua huvita syödä kaupan jauhelihaa.

Lähden Kuuran kanssa lenkille ja otan kameran mukaan. Kävelymatkan päässä kotoa on iso järvi. Asun viiden tunnin päässä metsästysmaista, mutta luonnossa kävelemme joka päivä. Kävellessäni suunnittelen jo seuraavaa viikkoa, kun taas pääsen Kuuran kanssa Pohjanmaalle.

Kuvaamme sorsia ja sinivuokkoja ja tulemme kotiin. Unelmoin omasta talosta ja kasvimaasta, niin kuin olen tehnyt joka ikinen päivä täytettyäni 19 vuotta. Omasta rauhasta, luonnosta, metsästä ja koirista. 

Haaveet ovat lähempänä toteutumista, kun ne sanotaan ääneen.

EVE