LOPPUVIIKKO METSÄLLÄ

Pitkän jaamimisen ja jahkumisen jälkeen päätin torstai-iltana, että lähden kotiin Etelä-Pohjanmaalle neljää vapaapäivääni viettämään. Kannatti surrata 5 tuntia maantietä pitkin, oli meinaan isä laittanut perjantaina, kun pääsin perille, illalliseksi lohta ja perunoita kantarellikastikkeella. Rapean lohennahan, pehmeiden perunoiden ja suolaisten kantarellien maut tanssahtelivat nälkäisen matkalaisen suussa - oli muuten parempaa kuin omat soossini! Arvostan kyllä aina valmista ruokapöytää, se kun on nenän edessä niin harvoin.

Lauantaina kävimme Kuuran kanssa Kauhavalla katsastamassa äitini omistama metsäpläntti. Metsä näytti erittäin komealta, vaikkei siellä lintua ollutkaan. Tikka jäi anoaksi eläinhavainnoksi, mutta olihan se mukava käydä raikkaana syysaamuna kävelemässä koiran kanssa metsämaisemassa. Nuotiotakin siellä tuuhostettiin. Isäni oli heittänyt kaikki sanomalehdet pois, joten jouduin käyttää mielikuvitusta löytääkseni syttöpaperia kotoa. Kuin ihmeen kaupalla muistin musiikkiopiston aikaiset nuottivihkoni - älä kerro mun äidille, mutta arvaat varmaan, mitä niille kävi. 

Sunnuntaille isä osti minulle vierasluvan Lapuan metsästysseuran maille. Lähdimme aamulla samoilemaan minulle ennestään tuttuja seutuja toivoen, että saisimme linnusta edes näköhavainnon. Päivä oli lämmin, mutta tällä kertaa vaatteita oli sopivasti - ei liikaa, kuten edellispäivänä. Päässä saattoi tuntea jo muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen hirvikärpäsen mönkivän hiusten ja huivin välissä - "Älkää perkele menkö korvaan", toivoin. Aurinko välkkyi puiden lomasta ja aamunkaste säihkyi kirkkaana sammaleissa kuin timantit. Kuura juoksi jossain.

Keltaiset kumpparit upposivat pehmeään maastoon askel askeleelta. Etenimme tasaista vauhtia välillä eläinten ääniä kuulostellen. Lämpö helli kehoa, ja hiki alkoi hiljalleen kirvota otsalle. Olimme tarpeeksi syvällä metsässä, joten otin haulikon selästä ja asetin panokset molempiin piippuihin. Varmistimen jätin päälle ja laitoin aseen takaisin selkääni. Jatkoimme tarpomista eteenpäin. "Pellon reunalla on käytävä", ajattelin, kun vilkaisin maastokarttaa.

Hamuilin katseellani koivikkoja, joissa teeri voisi mahdollisesti olla ruokailemassa. Juuri kun olin tiedostanut koivikon olemassaolon, noin kymmenen metrin päästä koivupuusta lehahti iso, musta mötky lentoon. Se pyrähti ja liihotti suoraan ampumaetäisyydeltä ohitseni ja jatkoi matkaa kauas silmänkantamattomiin. En ehtinyt tehdä elettäkään saadakseni aseen selästä, jäin vaan vahtaamaan hölmistyneenä linnun poistumissuuntaa. Se oli teeri!

Virheestä viisastuneena otin aseen käteen ja lähdin taivaltamaan kohti linnun poistumissuuntaa yrittäen samalla ohjata koiraa sinne päin. Matka tyssäsi siihen, kun löysin polulta kullankeltaisia, puhtaita kantarelleja. Ase selkään ja poimimaan.

"Linnuthan nauraa sulle", isä louskutti leukojaan. Illalla syötiin taas lohta ja kantarellikastiketta ja jaloissa painoi 10 kilometrin kävely. 

Seuraavana päivänä hain ystäväni kanssa samaisesta metsästä sangollisen puolukoita. Illalla lämmitettiin sauna ja vaihdeltiin kuulumiset kahden parhaan lapsuudenystävän kanssa. Voivoteltiin sitä, kun tulee nähtyä niin harvoin. Mutta niin se elämä laittaa jokaisen kulkemaan erilaista polkua, minun polkuni on kaikkien sattumien kautta vienyt kauaksi kotoa.

Tänä aamuna poimin puutarhasta viimeiset mustaherukat ja vadelmat haikein mielin siitä, että on taas lähdön aika. Tiedän, että haikea mieli unohtuu heti huomenna, kun pääsen työpaikalle tekemään maailman parasta duunia. Etelän kotonakin on hyvä olla, mutta sitä ei koskaan pysty unohtaa, mistä on tullut.

Iskä, me tullaan taas kohta.




EVE