KETUNPOIKA SAIRASTAA

Eräänä iltana Ketunpojan naama on turvonnut kuin litrainen pullataikina. "Kipulääke kerran päivässä viiden päivän ajan.. Ja mä määrään varmuuden vuoksi vielä Tramalia, jota voi antaa, jos koira on oikein alakuloinen", sanoo eläinlääkäri. Hyvä. Me selvitään tästä. Jos et ole kärryillä, lue ensin tämä.

Seuraavana aamuna Ketunpoika on niin nälkäinen paastottuaan kokonaisen vuorokauden, että jopa liotetut paskanavut uppoavat tuulensuojaan. Lihapullaan piilotettu kipulääke katoaa alta aikayksikön - oli muuten ensimmäinen kerta, kun ostan kotiini eineslihapullia. Lähden hyvillä mielin ansioon ja päätän, että haen Tramal-lääkkeen työpaikkani vieressä olevasta apteekista.

Ruokatunnilla harpon apteekkiin yrittäen väistellä taivaalta vihmovia vesipisaroita. Täpötäyden apteekin taulussa loistaa numero, 74 ja kädessäni minulla on lappu, jossa lukee numero 84. "Kymmenen asiakasta ennen minua", ajattelen, "tämä menee nopeasti, kun palvelupisteitä on näin monta".

Puolen tunnin seisomisen ja numerotaulun tuijottamisen jälkeen tulee vuoroni, ja ojennan apteekintädille ajokortin. "Joo, hetki pieni." Hän lähtee ajokorttini kanssa jonnekin ja tulee pian takaisin. "Ei täällä ole mitään reseptiä", kunnes tajuan, että olen saanut paperisen reseptin, joka jäi jonnekin sen eläinlääkäristä saamani, tuumaa vahvan paperinipun väliin olohuoneen pöydälle. Ruokatunti on käytännössä kulunut ja käteen jää vain taiteltu jonotuslappu numerolle 84.

"Ehkä se koira ei ole kovin kipeä ja Tramalia ei tarvita", ajattelen toiveikkaana, kun yritän edetä työpäivän päätteeksi mahdollisimman nopeasti pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaudelle ei ilmeisesti pystytä tekemään mitään. Avaan kotioven, ja vastassa minua on maailman surullisin Ketunpoika, jonka suu on kääntynyt niin väärään, että suupielet laahaavat maata. Otan reseptin ja lähden tarpomaan apteekkiin pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaus ei ollut muuttunut viidessä minuutissa yhtään enempää siedettäväksi.

"Mahtavia nämä sivukylän apteekit, vain kaksi asiakasta!" Vuoroni tulee melko nopeasti, mutta apteekintädillä on muuta tekemistä, sillä sivukylän apteekin lääketilauksen piti tulla aamulla, mutta se tuleekin juuri nyt, kun on minun vuoroni. Apteekintäti tulee takaisin puhistellen, ja minä voin ojentaa hänelle respetin, kunnes kuuluu: "Aaanneeee! Täältä se lääkäri kun vaan soittelee." Apteekintäti joutuu lähteä puhelimeen, minkä jälkeen viereinen palvelupiste tunaroi numerotaulun kanssa siten, että tauluun lävähtää numeron 159 sijasta 160, minkä seurauksena mies jonotusnumero 160 kädessään tulee selkäni taakse hönkimään siinä käsityksessä, että taivaalta tipahti uusi palvelupiste. Apteekintäti tulee takaisin ja sanoo miehelle, että teidän vuoro on vasta seuraavana, että numerotaulu on yhden edellä.

"Eläinlääkäri on määrännyt tällaisen määrän lääkkeitä, että meillä ei ole valmista pakkausta, vaan tämä pitää jakaa." Apteekintäti joutuu laskea kolmesti, ennen kuin saa lyötyä lääkkeille oikean hinnan. "Pahoittelut, että kesti." Päästän ilmoille fraasin "kiitos ja mukavaa joulunodotusta", jota olen hokenut viime päivät kyllästymiseen asti.

Tarvon vastatuulessa ja yritän pysyä pystyssä pihatiellä, jonka liukkaus.. Äh, tiedätte kyllä! Avaan kotioven ja tajuan, että Ketunpoika ei ole juonut vettä pisaraakaan. Ketunpoika ei juo, koska Ketunpojan suussa tuntuu oudolta. "JOS ET JUO, SINUSTA TULEE RUTIKUIVA JA SINUN SUONEEN JOUDUTAAN LAITTAA PIIKILLÄ VETTÄ!" mutta Ketunpoika ei välitä. Ketunpojalla on nyt outo tuntemus suussa.

Sekoitan lihahyytelöä veteen, ja yhtäkkiä Ketunpojan suussa ei tunnukaan enää yhtään oudolle. Huijaan Ketunpojan myös ottamaan Tramalin, että se saisi hyvin unta. Kaadumme sänkyyn. Sekunnin päästä säpsähdän hereille unesta, jossa unohdan vilkaista risteyksessä oikealle, ja auto ajaa suoraan päälleni. Nukahdan uudestaan.

Unen lomasta kuulen ulinaa. Alitajunnassani käsitän, että koira uikuttaa ulko-ovella. Raotan silmäluomeani, ja kellotaulussa loistaa 2:28. Nyt on Ketunpojalla hätä - nimittäin paskahätä.

Vedän kollarit ja villasukat jalkaan sekä takin niskaani ja lähden yön selkään viemään Ketunpoikaa kävelylle. Ketunpojalla on maha sekaisin, ja ripulit tulevat aika nopeasti. Sen jälkeen saamme nukuttua taas hetken. Isäntä lähtee töihin aamukuudeksi autuaan tietämättömänä tästä kaikesta, mitä yöllä tapahtui. Ulko-ovi lävähtää kiinni. Minun tarvitsee mennä vasta kahdeksaksi - ihanaa, saan vielä hetken torkahtaa - kunnes viukutus jälleen alkaa.

"Miksei se ruikkutauti tule koskaan päiväsaikaan!" ajattelen samalla, kun Ketunpoika saa helpotusta vatsanväänteisiin. Täällä on takuuvarmasti vetelät lattialla, kun tulen töistä kotiin. Siitä syystä joudun pyytää hattu kourassa lupaa poistua sekunniksi kesken työpäivän. Sairastaahan Ketunpoikani.

Illalla Ketunpoika kuskaa pehmo-oravaa ja haastaa minua leikkimään. Ketunpoika ei ole enää yhtään alakuloinen ja mahavaivakin on muisto vain. Ketunpoika ei saa enää Tramalia. Ketunpoika saa vain veteen sekoitettua lihahyytelöä ja kipulääkkeen, vielä tänään ja huomenna. Kyllä me tästä selvitään.



EVE

(HAMMAS)RIVIT HARVENEVAT

Tänään Kuuralla oli rankka päivä. Vein sen Evidensiaan haljenneen hampaan poistoa varten. Kuura jännittää eläinlääkäriä niin paljon, että se tärisee jo kotona. En käsitä, miten se aistii tulevan eläinlääkärikäynnin, mutta näin se vain on. Jännityksen takia ei nukutusainekaan meinannut lähteä vaikuttamaan, ja Kuuralle jouduttiin pistämään sitä vähän extrasti. Viimeisillä voimillaan Kuura yritti pysyä pystyssä, vaikka jalat lähtivät sivuille kuin vastasyntyneellä hirvenvasalla. Viimein Kuura löi päänsä tyynyyn. Kun hoitaja tuli hakemaan sitä, se tokeni taas ja yritti hädissään rimpuilla hoitajan sylistä pois. "Äiti, älä jätä!" ja niin hoitaja kantoi Kuuran toimenpidehuoneeseen.

Puolentoista tunnin kuluttua eläinlääkäri soitti, että Kuura nukahti hyvin, mutta hampaanpoisto oli erittäin isotöinen, sillä juuret ulottuivat syvälle ja olivat todella lähellä toisia hampaita. Bonuksena vielä alarivistäkin oli löytynyt märkivä hammas, jota en itse ollut huomannut säännöllisistä suutarkastuksista huolimatta, joten se poistettiin samaan syssyyn. Myös hammaskivi raaputeltiin pois ja kynnet lyhennettiin siisteiksi.

Vaikka toimenpide oli työläs, kaikki meni muuten hyvin. Nyt Kuura makaa minun ja isännän jalkojen juurissa viltillä ja yrittää huilien välissä aina toeta ja jos minä nousen, Kuurakin yrittää nousta, etten minä taas vaan jätä sitä.

Kun torstaina illalla havaitsin, että hampaan ien näyttää huonolta, yritin tietysti heti perjantaiksi saada koiralle aikaa eläinlääkärille. Monet kysyivät, että miksi vien kalliille yksityiselle, kun kotipaikallani on hyvä kunnallinenkin eläinlääkäri. Olin jo sopinut ajan Evidensiaan maanantaiksi ja saanut ruikutettua Kuuralle kipulääkkeet, että se pärjää viikonlopun yli. Päätin kumminkin soittaa vielä kunnalliselle eläinlääkärille, että olisikohan siltikin mahdollista päästä jo perjantaina vastaanotolle. Kun kerroin, että Kuuran ien on vihreä ja saattaa olla mätinyt, eläinlääkäri huudahti puhelimeen: "Herranjestas!" ollen sitä mieltä, että Kuuran on saatava antibiootit, että mätää ientä ei voi ommella.

Päätin vielä soittaa Evidensian eläinlääkärille, että pitääkö tämä äsken kuulemani paikkansa (mainitsematta soittoa toiselle eläinlääkärille). Sieltä kuitenkin sanottiin ystävällisesti, että tarvetta antibiooteille ei ole (vielä kun kuvasin, että Kuura on eloisa ja energinen hampaasta huolimatta) ja että hampaanpoistolla poistuu myös ongelma. Tänään selvisi verikokeiden perusteella, että tulehdusarvot eivät ole koholla eikä antibioottien tarvetta ole edelleenkään, ainakaan tässä vaiheessa. Toivottavasti paraneminen sujuu hyvin, ettei tarvetta antibiooteille myöskään tule. Toisin sanoen, etukäteen määrätyt antibiootit olisivat olleet aivan turhat.

Tästä opin sen, että kuuntelen ainoastaan yhtä lääkäriä. Kunnalliselle eläinlääkärille soitto ei aiheuttanut minulle mitään muuta kun lisää stressiä, kun muutenkin huoli oli jo Kuuran takia kova. Ymmärrän, että ammattilaisilla on näkemyseroja. Silloin vain täytyy valita se, ketä kuuntelee. 

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan sanon sydämeni pohjasta, että tästä eteenkinpäin vien koirani vain ja ainoastaan Evidensialle. Ihan sama, kuka lääkäri tai hoitaja on paikalla, voin aina luottaa siihen, että koira on ammattilaisten käsissä. Kukaan ei huuda "herranjestas!" vaikka koiralla olisi pää kainalossa.

Tämä oli ensimmäinen kerta Kuuran lähes 8-vuotisessa elämässä, kun on tarvinnut eläinlääkärin palveluja muutoin kuin rutiinitarkastuksien muodossa. Nyt on Kuuralla purukalusto kunnossa. Valitettavasti toipumisen takia joulunpyhille suunnitellut metsästyspäivät peruuntuvat, sillä koiraa ei saa päästää kymmeneen päivään irti. Pääasia kuitenkin on, että koiralle kipua aiheuttavat, huonot hampaat on poistettu. Kaikesta huolimatta, odotamme joulua innolla.

EVE

KOIRAMESSUT 2017

Viikonloppu vierähti Helsingin Koiramessuilla näyttelykehiä kierrellen ja valokuvaten. Kyllähän sitten oli väkeä, kuinka moni teistä oli paikalla?

Katsoin lauantaina ja sunnuntaina lähes kokonaisuudessaan suomenpystykorvat sekä bouvierit, sillä ystäväni oli näyttämässä bouvieria, joka oli minulle itselleni tätä ennen täysin vieras rotu. Rodun edustajat osoittautuivat erittäin mukaviksi ja luttanoiksi jättikoiriksi. Maarit on hullu koiranainen ja tietää näyttelymaailmasta muun muassa kaiken, joten minä vain yritin pysytellä hänen vauhdissaan mukana. Välillä kävimme moikkaamassa myös hullua koiramiestä, isääni, joka oli kolmena päivänä tuomaripöydän takana muissa kehissä. Niin, ja Maaritin näyttämä bouvier Mörrimöykyn Aragorn oli rotunsa paras ja paras uros 1 lauantaina Nordic Winnerissä, eli ei mikään turha reissu!

Suomenpystykorvien punaiset turkit suorastaan säihkyivät vaaleansinistä kokolattiamattoa vasten. Kaikki tepsuttivat niin hienosti näyttelyhihnoissaan. Osa vähän nyki, haukahteli ja välillä vähän ärähtikin, mutta se kuuluu luonnollisena osana asiaan. Pääasiassa kaikki pystärit käyttäytyivät todella hyvin ja niiden hyvin hoidettuja turkkeja oli kiva katsella. Mieltä lämmitti erityisesti se, että Kuuran jälkeläinen pärjäsi hyvin.

Istuessani perseen puuduttavalla puupenkillä siinsin ajatuksissani aikaan, jolloin kiersin Kuuran kanssa innokkaasti näyttelyitä. Vuonna 2011 joka torstai räjäytin viinipunaisen Renaultini käyntiin ammattikoulun pihalla ja kurvasin kotiin syömään kuorineen keitettyjä, multaisia perunoita. Iskä otti pienet päiväunet, mikä ei kyllä juurikaan ole hänen tapaistaan. Sen jälkeen ajelimme Haapakoskelle näyttelyharkkoihin, johon osallistui metsästyskoiria.

Kuura ei pitänyt näyttelyharkoista. Se oli ainoa niistä kaikista koirista, joka veti, veti ja veti suu vaahdossa, vaikka sillä oli kuristuspanta. Se rähjäsi aina muille koirille ja kun komensin, se rähjäsi myös minulle. Minä olin aina koiraa ojentamassa kehän laidalla kurapaskassa polvillani, kun muut treenasivat hienosti. Kuura oli etenkin nuorena luonteeltaan haastava koira ja olen tehnyt ison työn, että se on tällä hetkellä kaikkien rakastama Kuura-koira. Edelleen sitä työtä varmasti olisi jonnin verran.

En tiedä, mikä niissä treeneissä pänni, mutta itse näyttelyissä se käyttäytyi aina kuin unelma, eikä piitannut toisista koirista mitään. Kehässä se liikkui sulavasti ja rauhallisesti. Saimme Kuuralle yhden Sertin ja sillä kerralla se oli rotunsa paras eli ROP. Kuuran käytös oli moitteetonta, mutta kaikkien tuomareiden silmää se ei miellyttänyt aavistuksen turhan pitkän "lehmänselkänsä" ja pari milliä liian pitkän kuononsa kanssa, joten tarpeeksi monta erittäin hyvää eli EH:ta saatuamme kiinnostukseni näyttelyihin lopahti. Siitä lähtien olemme keskittyneet metsissä samoiluihin. Kuuralla on teetetty kolmet pennut, joista kahdet kennelnimen alla, joten siltä kantilta on ollut hyvä, että emällä on yksi Sert plakkarissa.

Minusta kaikessa elämässä käyttöarvo on tärkeämpi kuin näyttöarvo ja sama pätee suomenpystykorviin. Yhtä kaikki, mitä monipuolisemmin koiran kanssa jaksaa harrastaa, sen enemmän koiraharrastus antaa. Siitä syystä harkitsen vakaasti osallistuvani Kuuran kanssa kevättalvella veteraaninäyttelyyn, kunhan koirani (joka muistuttaa tällä hetkellä oravaa), kasvattaa kunnon turkin. Sitä varten ostin muun muassa uutta lisäravinnetta messuilta sekä uuden harjan poistokorista (vanha karsta oli epämiellyttävä koiralle).

Minua ei varsinaisesti kiinnosta terveisiä ajella, joten kyllä jos tässä johonkin näyttelyihin vielä vanhan leidin kanssa lähdetään, tulosta  sieltä mennään hakemaan, ei kokemusta. Mikäli tulos ei ole toivottu, todennäköisesti pysyn jatkossakin paremmalla puolen kameraa.

Onnittelut kaikille, jotka pärjäsivät näyttelyissä!

PS. Jos bongasit minut kuvaamassa koiraasi, oli se todennäköisesti hyvässä kuvakulmassa minusta katsottuna tai ihan muuten vain hyvännäköinen. Kuvia voi pyytää minulta kuuraeveliina@gmail.com.

EVE

SUOMEAKIN VANHEMPI

Mikä on kaunein maisema, minkä tiedän?

Se ei ole silmänkantamattomiin jatkuva valkoinen hiekkaranta tai syvän turkoosina loistava meri. Se ei ole yksikään seitsemästä ihmeestä, ei kiemurteleva muuri tai ylireagoitu hautapaikka. Se ei ole rikkauksia täynnä olevan kaupungin marmorinen jalkakäytävä, jota kukaan ei käytä tai korkealle kurkottava huojuva palmupuu. Se ei ole taivaaseen asti ulottuva vuori tai hehkuva tuhannen ja yhden yön autiomaa. Se ei ole villien kissapetojen tanssi savannilla tai rakkauden jättömaa.

Se on lumihangessa juokseva suomenpystykorva.

Sielunmaisemani. Henkeni ja elämäni. Minun Suomeni.

100-vuotiasta Suomeakin vanhempi, ensimmäisen rotumääritelmänsä vuonna 1892 saanut suomenpystykorva ei ole huvikseen kansalliskoiramme. Suomenpystykorvalla metsästys on kulttuuriperintö, jollaista ei ole missään muualla maailmassa. Metsänhoitaja Hugo Richard Sandberg kuvasi vuonna 1890 suomenpystykorvan luonnetta muun muassa näin: 

Läheisessä kosketuksessa perheeseen elänyt ja sen kanssa valoisat ja pilviset päivät jakanut suomalainen koirakin osoittaa kaikessa piirteitä, jotka muistuttavat isäntää, suomalaista. Häntä kohtaan se osoittaa kiintymystä ja uhrautuvaa uskollisuutta. Rohkeuttakin siinä on paljon enemmän kuin niin pieneltä koiralta voi odottaa.

Samoja piirteitä osoittivat myös nuoret miehet ja naiset, jotka kävivät puolustamaan rakasta kotimaatamme, minkä ansiosta saamme elää juuri sellaista suomalaista elämää kuin haluamme.

Olen käynyt kaksi kertaa etelänmaalla lomalla. Kummankaan reissun jälkeen en ole tuntenut olevani yhtäkään kokemusta rikkaampi tai autuaampi. Sen sijaan Lapin ja Pohjolan metsissä vietetyt viikot kahdestaan koiran kanssa tai lapsuuden samoilut Hirvijoen metsissä koiran seuratessa ovat jättäneet lähtemättömät muistot ja kaipuun rintaan. Sellainen elämä, josta nyky-yhteiskunta pikkuhiljaa vieraantuu.

Tästä eteenkinpäin kannan rahani mieluummin Suomen metsiin kuin vieraan maan muovikellokauppiaille. Suomen 100-vuotiaan itsenäisyyden kunniaksi otan ennemmin kossun kuin käyneen rypälejuoman. Ja olen vaikka sitten mieluummin juntti kuin feikki.

Terveiset papalle taivaaseen. Olit yksi niistä, jotka mahdollistivat tämän juhlan.

EVE

Lähde: Suomen Pystykorvajärjestö

KOIRAN RUOKINTA | PASKANAPUA VAI RASVANAPUA?

Käydään heti otsikon kimppuun. Ruotsissa ollessamme huomasin, että minun koiralle syöttämäni navut olivat yhtä tyhjän kanssa. Tavallisissa kaupan kanariisinavuissa ei ollut tarpeeksi energiaa koiralle niin kuluttavalla reissulla (vaikka niitä oli kokoajan tarjolla). Onneksi Johannalla oli energiapitoisia rasvanapuja, joita Kuurakin sai ja johan alkoi jalka nousta.

Intohimoisena urheilijana ja salitreenaajana tiedän, mikä on palautusjuoman merkitys harjoituksen jälkeen. En siis yllättynyt, kun kuulin, että koirillekin on olemassa "palkkaria" (ja oli kuulemma pirun kallista, sanoi iskä). Jauhe oli käytännössä lihaksia täyttävää hiilihydraattia, jota sekoitin koiran vesikuppiin, joten koira joi sen ikään kuin veden samalla saaden täydentäviä ravintoaineita.

Johanna kehotti Ruotsissa ottamaan aina napuja taskut täyteen. Kuura söi kanariisinapuja mielellään, mutta kun Reija-koira tuli luokseni herkkupalan toivossa, ja saikin vain kuivan navun, ei se suostunut katsomaan enää päällenikään. Kulinaristi-Reijan makunystyrät ovat niin äärimmilleen kehittyneet, ettei se pitänyt minun napujani minään, eikä minulla sattunut olemaan hanhenmaksapalleroita taskussa (yleensä on, en ymmärrä, miten olivat sillä kertaa päässeet unohtumaan). Energiapitoiset rasvanavut sen sijaan kelpasivat. Siitä keksimme minun navuilleni nimityksen "paskanapu", josta väännettiin vitsiä koko loppureissu.

Meillä Kuuran kanssa on tänä syksynä varsinaisia metsästyspäiviä ollut vasta 11, sillä en kuulu vielä mihinkään seuraan ja metsästysmaille on minulla matkaa 5 tuntia/sivu. Tosin muuta metsässä vietettyä aikaa on liki 50 tuntia. Ensi kaudelle aion kuitenkin hankkia itsekin säkillisen rasvanapua, kun on saatu yhteinen harrastus polkaistua kunnolla käyntiin.

Meillä kotona ovat koirat kautta aikain syöneet ihmisiltä jääneet ruuantähteet sekä napuja. Nykyään koiralle sopivia tähteitä jää vähän, joskus saattaa joku kinkkupaketin perä kuivahtaa koiralle sopivaksi. Kuura syö siis pääasiassa napuja höystettynä erilaisilla jutuilla. Jokaiseen napuannokseen tulee loraus lohiöljyä ja näin karvanlähtöaikaan myös yksi tabletti biotiinia. 

Joka toinen päivä sekoitan annokseen porkkanaraastetta ja joskus myös kaupan lihahyytelöä. Aamuisin ja iltapäivisn koira saa purutikun ja illalla ison ruoan, eli käytännössä koira syö kerran päivässä kunnolla. Tähänkin on olemassa kaksi koulukuntaa, toiset tykkäävät antaa ruoan kaksi kertaa päivässä. Välillä koira saa aitoja luita sekä lihaa. Sianluu ei jäisenä kelvannut meidän neitille, vaan se piti sulattaa mikrossa. Metson varpaat sen sijaan menivät ihan jäisinäkin! Kuura täyttää kohta 8, mutta pursuaa energiaa. Siitä tiedän, että ruokavalio on koirallani hyvä.

Tällä hetkellä meillä on 12 kilon säkki Pure natural Senior -napua, jonka (yllätysyllätys) sain Johannalta ja Mikalta. Napu vaikuttaa laadukkaalta ja maistuu Kuuralle mainiosti.

Olisi kiinnostava tietää, miten teillä ruokitaan koiria? Ovatko ne pikkukulinaristeja vai suursyömäreitä? Millä pienillä vinkeillä monipuolistatte koiran ruokavaliota?

Mukavaa sunnuntaipäivää!

EVE

SUOMENPYSTYKORVA, ULKO- VAI SISÄKOIRA? | PLUSSAT JA MIINUKSET

Olen opettanut Kuuran sisäkoiraksi 7-vuotiaana onnistuen siinä hyvin. Muutaman viikon taistelun jälkeen lopputulema on se, että täällä kotikaksiossa meillä sujuu kaikki mainiosti. Kuura on kuitenkin kaikista aikaisemmista pystykorvistamme ainoaa laatuaan, joka on näin hyvin viihtynyt ihmisten seurassa. Se on erittäin huomionkipeä ja seurallinen. Suomenpystykorva on usein itsenäinen ja viihtyy omissa oloissaan, mutta tämä tyttö seuraa äitiä ja juippia joka paikkaan. Niinpä tällainen koira oli helppo opettaa sisäkoiraksi.

Suomenpystykorva on kautta historian ollut metsästyskaveri, joka vahtii häkissä tuvan nurkalla. Tässä ei ole mitään väärää, pystykorva soveltuu vallan mainiosti ulkoelämään, olen jopa aina pitänyt suomenpystykorvaa pihakoirana. Mielestäni on kuitenkin vanhanaikainen ajattelutapa, että metsästyskoirat vain unohdetaan häkin perälle vaille hoivaa ja huolenpitoa ja ne otetaan "käyttöön" vain silloin, kun niitä tarvitaan. Toivon, että sellainen tyyli olisi jäänyt kauas historiaan, mutta tiedostan, että jossakin tällaista yhä tapahtuu.

Jos koiraa olisi mahdollista pitää ulkotarhassa, se helpottaisi omaa arkea paljon. Optimitilanne olisi omalla kohdallani se, että koira asustelisi sisällä, mutta sillä olisi yhden oven takana aidattu alue ulkona, jossa käydä tarpeillaan ja juoksennella. Koiralla olisi myös tarha, jossa se tarvittaessa voisi viettää yönsä, jos vaikka isäntäväellä menisi myöhään. Nykyään tilanne on se, että yökylään ei voi jäädä, ellei koira voi tulla yökylään myös. Syömisasioiden kanssa koira pärjää, mutta ei pissa-asioiden. Haaveilen omakotitalosta, ja jonain päivänä myös tämä ajatuksissani oleva optimitila on mahdollinen myös meille.

Suomenpystykorva ei siis välttämättä ole pelkästään pihakoira. Molemmissa järjestelyissä on hyvät ja huonot puolensa:

PYSTYKORVA SISÄKOIRANA PLUSSAT

+ Koirasta on helpompi havaita, jos sillä on terveysongelmia.
+ Koira patistaa sinut lenkille heti, kun saat silmäsi auki.
+ Voit pitää lämmitystä pienemmällä, kun sängyssä on ylimääräinen lämpöpatteri.
+ Keittiön lattiaa ei tarvitse koskaan putsata itse.
+ Koira saa seuraa useammin sitä kaivatessaan.

PYSTYKORVA SISÄKOIRANA MIINUKSET

- Koiran likaantuminen harmittaa ohuesti, varsinkin, jos joka päivä sataa.
-  Ihmisten ilmoilla täytyy pussittaa pökäleet (kerran luin lehdestä, että joku keräsi jopa koiransa virtsat. Älä kysy, miten, mutta siihen mä en lähäre).
- Karvanlähtöaika saa sinutkin kaljuuntumaan.
- Syödessäsi selkäsi takana on aina kerjäläinen.
- Elämäsi on yhtä tassunpesua.
- Sohvaperunaistumisen vaara on mahdollinen.

Perunaistuminen käynnissä

PYSTYKORVA ULKOKOIRANA PLUSSAT

+ Ei tarvitse murehtia kynsienleikkuusta, kun koira kaivaa kyntensä lyhyiksi.
+ Epämääräinen porukka pysyy kaukana pihapiiristä.
+ Häkkiin eksyvät tuholaiseläimet kokevat kohtalonsa.
+ Koti pysyy siistimpänä.
+ Narttukoiran juoksuaika ei näy millään tavalla valkoisessa sohvassasi.
+ Voit liikkua itse vapaammin.
+ Sinun ei tarvitse herätä yöllä siihen, että peittosi on koiran oksennuksessa.

PYSTYKORVA ULKOKOIRANA MIINUKSET

- Viiman vihmoessa tulet miettineeksi, mitenkähän koira pärjää (koira pärjää aina, jos on suojaa).
- Alat inhota uudenvuoden raketteja koirasi puolesta.
- Postilaatikkoosi saattaa ilmestyä nimetön lappu, jossa lukee: "Olemme naapurustossa väsyneet koiranne ainaiseen räkötämiseen".
- Syksyn tullessa mielikuvituksesi loppuu, että kuinka hiiskatin kauas siilet täytyy pihapiiristä kuljettaa.
- Jos päätät ottaa uroskoiran pitkästä aikaa sisälle, se todennäköisesti kusee lähimpään seinään.

Onko teidän pystykorva tai jokin muu koira sisällä vai ulkona? Keksitkö lisää plussia tai miinuksia listoihin?

Tämän myötä hyvää viikonloppua kaikille!


EVE

REISSUPÄIVÄKIRJA | OSA 3

Tätä tekstiä kirjoittelen kotona, eteläsuomalaisessa kaksiossamme valkoisella nahkasohvalla. Lokakuu on kääntynyt marraskuuksi, lintujahdit ovat loppuneet, kaunis ruska on vaihtunut ruskeankuraiseksi luminuoskaksi ja kello herättää 6.20, että muistaisin, millä tavalla tämäkin retki kustannettiin. Ei paljon naurata. 

On siis aika liitää ajatuksissa takaisin Ruotsiin ja kirjoittaa reissutrilogian viimeinen osa.

Sunnuntai

Sunnuntaina oli komea auringonpaiste, mutta ikävä tuuli, joka vaikeutti koirien lintujen löytämistä. Lähdimme Johannan kanssa aamusta liikenteeseen Kuura muassamme. Vetinen keli oli muuttunut rapsakaksi pakkaspäiväksi, vaikkakaan lunta ei enää ollut. Kuura asteli todella tarkasti terävällä maalla, eikä hakenut lintuja juuri nimeksikään. Kuura näytti hieman varovan toista takajalkaansa. Pian huomasimme pienessä lumisessa kohdassa, että Kuuran jättämässä tassunjäljessä on verta. Lähemmällä tarkastelulla selvisi, että Kuuran yhden varvasvälin antura on hieman hiertynyt ja punainen. Haaveri oli todella hankalassa paikassa, varsinkin, kun Kuura ei ole koskaan oppinut pitämään siitä, että sen tassuja kosketellaan.

Lähdimme mökille huoltamaan koiraa. Otsalampun ja korvatopsin avulla saimme Kuuran tassun hiertymään pihkavoidetta. Jos pihkavoide on sinulle vielä vieras, suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Olen käyttänyt sitä lentopalloaikoinani syöksymisestä tulleiden palovammojen hoitoon ja se on todella tehokasta. Haavani oli polvessa ja lähes mätimisvaiheessa, kun hierojani huomasi haavani ja laittoi siihen pihkavoidetta. Meni päivä tai kaksi, kun haava alkoi umpeutua. Pihkavoidetta on aina hyvä olla kaapissa omien tai eläinten haavojen varalta. Kuuran tassuja rasvattiin tassuvoiteella pitkin reissua, mutta karhea kangas haavoitti tassua rasvauksesta huolimatta. Nyt täytyy ottaa talveksi tehohoito tassujen suhteen, niin ne pehmenevät ja toivottavasti kestävät myös paremmin metsämaastoa. 

Maanantai

Viimeinen jahtipäivä oli yhtä aurinkoinen kuin sunnuntai. Halusin käydä Kuuran kanssa vielä lyhyen lenkin, vaikka arvelin, ettei tassu ole ehtinyt parantua vielä kunnolla. Kuulimme tielle asti, että teeret lauloivat nevalla. Hiivimme metsän läpi nevalle matalina varoen jokaista rasahtavaa askelta. Jäin nevan reunaan ison kiven viereen katsomaan teerten soidinta. Teeret puluttivat, viuhuivat ja mäiskivät toisiaan siivillä niin, että kopina kävi. Teerillä oli pyrstöt pystyssä ja valkea "pyrstöpeili" näkyi kauas. Siellä ne pitivät elämää, ja meidän porukan kolme silmäparia tapittivat hienoa näkyä pitkään. Kuura seisoi kuin tatti nevan reunassa, mutta kun se lähti kohti teerejä, se unohti jalkakipunsa ja innostui. Kuura haisteli maahajuja pitkään.

En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Teerten soidin jäi mieleen pitkäksi aikaa. Olen erittäin kiitollinen, että minut otettiin mukaan tälle retkelle, missään muualla en olisi saanut näin paljoa oppia metsästyksestä ja koiran hoidosta. En voi kuin ihailla Johannan tietämystä ja taitoa ja sitä, miten hyvää huolta he pitävät omista koiristaan. Oli ilo tutustua tällaisiin ihmisiin.

Jahtireissulla pääsin myös maistamaan oikeaa metsäkanalintujen värisuoraa, mutta kaikista parasta reissussa oli yhteishenki, ystävyys, metsästys ja suomenpystykorvat.

Näihin muistelmiin on hyvä päättää tämän vuoden kanalintukausi. 


EVE

REISSUPÄIVÄKIRJA | OSA 2

Torstai

Huilipäivän jälkeen torstai alkoi aikaisin aamulla, ja Kuuralla oli metsässä aivan toinen meininki kuin viimeksi. Likka juoksi hienosti hakemaan lintuja noin kolmeensataan metriin, eikä tullut käymään luona montakaan kertaa. Teerejä oli liikkeellä hyvin, jopa niin hyvin, että Kuura pääsi kaksi kertaa meidän aikaisemman toiminnan mittakaavassa hyvään haukkuun. 

Ensimmäiselle menin kontaten, mutta lintu ehti lähteä ennen kuin minä sitä näin. Toisella kertaa Kuura löysi puusta ääntelemättömän linnun ja alkoi haukkua sitä. Lintu siirtyi puun latvaan suoraan näkökenttääni. Siinä minä tapitin lintua noin 40 metrin päässä, eikä olisi tarvinnut kuin ampua - jos minulla olisi ollut rihlakko! En halunnut ampua teerikanaa niin kaukaa haulikolla, sillä en halunnut ottaa niin isoa riskiä siitä, että linnusta olisi tullut haavakko. Yritin hiipiä hieman lähemmäs, mutta eihän se sitä kestänyt. Yhtä kaikki, olen ylpeä Kuurasta, sitä on suotta aina vähätelty. Kuura osaa kyllä asiansa, kun vain saa tilaisuuden. 

Ps. Iskä, jos sulla on ylimääräinen rihlakko, voin ottaa. 

Perjantai

Syntymäpäivä alkoi puurolla ja suklaalla ja jatkui metsässä. Onko parempaa paikkaa täyttää 25 vuotta? :) Lumi oli vuorannut maaston kauniiksi ja ilma oli rapsakka. Sanoisin, että keleistä paras.

Kuura paineli edellisenä päivänä 21 kilometriä, joten sen annettiin huilata aamu. Lähdimme Johannan ja Reija-koiran kanssa katsomaan, josko meillä olisi yhtä hyvä tuuri kuin oli metson kanssa. Reija on kokenut konkari ja löysi ääntelemättömät linnut puusta ja aloitti hyvän, tiheän haukun. Harmi, että minä kävelin rinnettä ylös haukulle kuin noita pääsiäisvalkeille, joten linnut näkivät minut kaukaa ja lähtivät ilkkuen tiehensä. Johanna sanoi, että seuraavalla kerralla on mentävä matalampana, varsinkin rinnettä ylös.

Iltapäivällä heitimme pienen lenkin myös Kuuran kanssa, mutta Kuuralla ei taas virta piisannut, varsinkaan, kun maa oli nuoskainen ja tassua piti nostaa tavallista korkeammalle. Niinpä Kuuran kanssa tyydyttiin lyhyeen lenkkiin.

Lauantai

Jätimme suosiolla Kuuran mökille ja lähdimme Johannan ja Reijan kanssa kierrokselle. Vettä satoi ja kaikki tuntui muutenkin menevän pieleen, kunnes tuli ilon pilkahdus - Reija haukkuu puuhun ja lähellä!

Tällä kertaa virheisiin ei ole varaa. Löin sammaleeseen maata kuin mettoo nevahan ja aloin ryömiä läheisen kiven taakse. Kiven takaa kiikaroin, että missä kohdassa se Reija on. Jatkoin ryömimistä kohti seuraavaa kiveä. Kun olin ryöminyt noin 20 metriä, olin kyllin lähellä. Kurkistin kiven takaa ja tajusin, että Reija käy jostain syystä niin kuumana, että haukkuu tyhjää puuta.

Reija senkin ryökäle, lienikö kosto meikäläiselle, kun munasin aiemmin hyvät haukut. Johanna kuitenkin sanoi, että minä etenin hyvin. Kyllä se vielä jossain kohdassa onnistuu!

Meillä on vielä kaksi jahtipäivää jäljellä, ja toivon, että Kuuran kanssa vielä onnistaa.

Ps. Blogia on hankala kirjoittaa kännykällä, joten pieniä fonttikoon eroja saattaa olla havaittavissa.


EVE

REISSUPÄIVÄKIRJA | OSA 1

Kolmas päivä Ruotsissa alkoi sateisena ja tuulisena, joten osa porukasta, minä mukaan lukien, pitää tänään huilipäivää. Nyt on myös aikaa kertoa tähänastiset kuulumiset reissun tiimoilta. 

Maanantai

Nukuimme matkustuksen jäljiltä hieman pidempään ja lähdimme Johannan ja Kuuran kanssa metsään aamupäivällä. Kahden viikon makaamisen jälkeen jyrkän rinteen nousu alkoi tuntua reisissä välittömästi. Kuura kiersi metsää mukavasti hakien lintuja. Etenimme noin kilometrin tuntivauhtia,  ja kahden tunnin kuluttua Kuura aloitti ensimmäisen koppelohaukun. Kerkesin kumminkin ottaa haukkua kohti vain kolmesta kuuteen askelta, kun haukku jo loppui. Haukku varmaankin alkoi niin räjähtävästi, että lintu liiteli tiehensä. Tämä toistui myöhemmin uudelleen. 

Läheltä kuului pyrähdys. Johanna kuiskasi takaani, että "pyy", ja minä hiipimään kohti puuta, jonka oksalle pyy istahti. Hiiviin lähemmäs ja lähemmäs yrittäen pysyä matalana ja astua rapisevaan, kohmeiseen maastoon mahdollisimman äänettömästi. Olin kolmea pyytä kymmenen metrin päässä ase edelläni, mutta minulla oli ongelma. 

Vaikka kuinka tihrustin, en pystynyt erottamaan pyitä kuusten rungoista. Minulla on epätarkka näkö, eivätkä piilolinssit asettuneet millään silmiin sinä aamuna. Vaikka kuinka siristin, erotin pyyn vasta kun se lehahti lentoon. Toinen pyy lensi naamani eteen kuusen oksalle istumaan, mutta en voinut muuta kuin katsoa hölmönä puita. Kuura ei haukkunut pyitä, vaikka näki ne paremmin kuin minä. Niinpä nämä naamioitumisen mestarit livahtivat hyppysistäni ja minä jäin päivittelemään, että olisinpa käynyt Specsaversilla.

Tiistai

Aamu alkoi kuuden jälkeen,  ja jäseniä painoi edellispäivän viiden tunnin samoilu. Neva upotti niin paljon, että tuntui kuin olisi kävellyt yhden askelen eteenpäin ja kaksi taakse. Kuura makasi matolla silmät kiinni, kun muut olivat jo kamppeet niskassa valmiina lähtöön.

Lähdimme Johannan ja Kuuran kanssa liikkeelle heti, kun tuli valoisaa. Laitoimme Kuuralle tutkapannan, mutta tällä kertaa Kuura ei hakenut lintua yhtä hyvin kuin edellispäivänä vaan juoksi edellämme suoraa polkua. Vasta parin tunnin päästä vanha rouva lämpeni ja juoksi edes yli sataan metriin, silloinkin jalkojaan aristellen. 

Istahdimme mättäälle syömään eväitä, ja annoin puolet eväistäni Kuuralle. Laskimme rinnettä alaspäin, kun Kuura hätisti kolme teerikanaa lentoon, mutta ei kuitenkaan seurannut niitä eikä haukkunut niille. Totesimme, ettei Kuuralla ole paras mahdollinen päivä ja veimme sen autoon huilaamaan. Johanna kantoi Kuuralle kourapohjissaan rasvanapuja, että se saisi energiaa. Lähdimme toiselle kierrokselle Johannan ja Mikan Reija-koiran kanssa. 

Reija paineli maastoa eteenpäin ihan toisella tavalla. Johanna sanoi, että kierretään huvikseen vielä nevan reuna ennen kuin mennään takaisin autolle. 

Yhtäkkiä ihan viereemme lensi ukkometso. Se oli ilmeisesti säikähtänyt Reijaa, eikä huomannut meitä. Otin aseen eteen ja napsautin varmistimen pois päältä. Odotin, että Reija tulee näkyviin, etten ammu vahingossa sitä. Sillä hetkellä metso lähti lentoon ja niin lähti myös ensimmäinen laukaus. 

Ammuin joko ohi tai haavoitin metsoa lievästi, sillä se istahti noin 15 metrin päähän puun oksalle istumaan. Siinä se nyt oli, lähellä, eikä mitään tiellä. Tikka lauloi, ja myös metson laulut oli sen hetken jälkeen laulettu. 

Johanna taputti minua selkään niin, että etuhampaat olivat pudota. Reija oli jo metson kimpussa, ja me juoksimme puukon kanssa putoamispaikalle. Tein metson kaulaan viillon varmistaakseni sen kuoleman. Johannan ohjeilla suolestin linnun ja olin samalla suolestaa itsenikin, ainakin sormenpäästä. En tullut ajatelleeksi, että joillakin puukot ovat terävämpiä kuin meidän iskällä. 

Mika ja Matti onnittelivat minua saaliista, vaikka suurimmaksi osaksi saalis olikin Reijan ansiota. Reija sai palkkioksi sisälmyksiä, vuolaat kehut ja rapsutukset. Erityismaininta kuuluu myös opettajalleni Johannalle!

Matti kysyi huuli pyöreänä, että oliko tuo tosiaan mun ensimmäinen saalis. Pikkuflikka tuli ensimmäistä kertaa reissuun, ja heti jäi jokaisen pystykorvaihmisen unelma reppuun. Moukan tuuriako? :) 

Vaikka tänään sataa, miehet lähtivät metsään. Mistähän se mahtaa johtua... 

Tänään syödään porukalla! 

EVE

KANALINTUJAHTIIN ULKOMAILLE

Olen haaveillut heinäkuusta asti, että muutamat lomapäiväni tulen käyttämään syksyllä lintujahtiin. Siitä asti olen suunnitellut syyslomaani. Olen hankkinut aseluvan, treenannut ampumista, kulkenut metsissä ja liikuttanut koiraa, hankkinut varusteita palkkaluokkaani nähden aivan liian suurella euromäärällä ja nyt se on totisinta totta, että reissuun todella lähdetään, sillä startti on jo sunnuntaina!

Alunperin suunnittelin reissaavani yksin Rovaniemen tienoille. Isä kuitenkin ehdotti, että jos lähtisin hänen mukaansa syyskuulla Savukoskelle. Minulla oli sellaisia esteitä, etten syyskuussa pystynyt lähteä mihinkään ja sehän vasta harmitti. Isäni sai idean, että ehkäpä voisin lähteä lokakuun lopulla hänen ystäviensä oppeihin Savukoskelle. Minut huolittiin mukaan, joten siitä alkoi kyseisen reissun suunnittelu. 

Noin kuukausi sitten suunnitelmat kuitenkin muuttuivat taas. En onneksi ollut ehtinyt maksaa lupia valtion maille Savukoskelle, sillä emme tulisikaan menemään sinne. Isäni sanoi minulle hyvin hienovaraisesti, että Savukoskella on ollut heikosti lintutilanteita, että hänen ystävänsä eivät lähdekään Savukoskelle, vaan Ruotsiin. "Olisiksä halunnu sinne Ruattiin lähtiä..?"

No.. HALUAN!

Siitä sitten alkoi tulli-ilmoitusten, laivalippujen, ekinokokkilääkitsemisien, rokotusten, lemmikkieläinpassien, Ruotsin riistanhoitomaksujen ja lupien oston ralli, mutta vihdoin kaikki on hoidettu. Koska mikään ei ole omaani (ase eikä koirakaan virallisesti) niin olen tarvinnut lisäksi vielä virallisilta omistajilta valtakirjat, että saan vietyä kaiken rajan yli. Mitään en olisi tietenkään yksin noviisina osannut tehdä, vaan muut reissulaiset neuvoivat ja auttoivat minua, kiitos siitä!

"Noo, mitäs teet lomalla?"
"Meen Ruattiin."
"Ai risteilylle?"
"Tavallaan."

Laiva lähtee Vaasasta ja saapuu Uumajaan, josta jatkamme matkaa autoin Keski-Ruotsiin. Lisäkseni retkueeseen kuuluu kolme muuta ihmistä sekä seitsemän suomenpystykorvaa. Riittävätköhän ne varmasti?

Kotipihan pihlajanmarjoista valmistettu hyytelö odottaa pääsevänsä riistaruoan viereen.

Viimeiseen kahteen viikkoon Kuura ei ole saanut kunnolla liikuntaa, sillä olen joutunut ottamaan iisisti parannellakseni omia kremppojani. Sunnuntaista alkaen yhdeksän päivää tulevat olemaan koiralle todella kovia, mutta on olemassa pieniä niksejä, joilla koirankin palautumista pystyy edistää. Tämä reissu tulee vaatimaan myös omalta kestävyydeltäni todella paljon.

Pakkaukset ovat vielä aavistuksen kesken, mutta kunhan saan auton pakattua, lähden karistamaan kohti välietappia, Lapuaa, ja teen vielä viime hetken hankinnat reissua varten. Tästä tulee kaikkien aikojen loma, jonka jälkeen olen todennäköisesti väsyneempi kuin ennen lomaa. Pidän reissusta päiväkirjaa ja kerron kuulumisia pitkin viikkoa.

Hmm.. Mitkä kengät mukaan?

Olen miettinyt pitkin syksyä, millaiset metsästyskengät ostan. 20 vuotta vanhoista Sievin maihareista mureni kirjaimellisesti pohja, joten jouduin hävittämään uskolliset, isoveljiltä perityt jalkineet. Sen jälkeen olen tallannut metsissä joko lenkkareissa tai kumppareissa. Koska en halua ottaa pienintäkään riskiä, että reissuni menisi pilalle kastuvien kenkien takia, päätin ostaa Muckbook Arctic Sport -talvikumpparit. Saappaat kestävät veden lisäksi pakkasen kuulemma -47 asteeseen asti, eli käytännössä näissä ei pitäisi palella. Hinta oli Varuste.netissä jotain 90 euron luokkaa, en muista tarkalleen, sillä "perse on auki että syrämmehen tuuloo", joten nämä saappaat eivät enää tässä konkurssissa tunnu.

Palataan asiaan länsirajan tuolta puolen,


EVE

10 + 1 KYSYMYSTÄ SUOMENPYSTYKORVAN EMÄNNÄLLE

Suomenpystykorva on ainakin näillä leveysasteilla katukuvassa melko harvinainen näky. Ihmiset kyselevät minulta monesti koirarodusta erilaisia kysymyksiä, jotka jolloinkin häkellyttävät ja jolloinkin hymyilyttävät. Tässä yleisimmät/erikoisimmat kysymykset, joita on vastaan tullut:


1. Onko suomenpystykorva se räksyttäjä?

Juu, sama koira. Räksytys ei ole koiralla kovin hyvä tavaramerkki, mutta suomenpystykorvan kuuluukin haukkua. Suomenpystykorva ilmoittaa omistajalleen kaikesta havaitsemastaan liikkeestä ja näin ollen on myös mainio talovahti. Sodan aikana suomenpystykorva ilmoitti vihollisen tulosta jo kaukaa, jolloin talonväki pääsi pakenemaan ajoissa. Metsällä koira ilmoittaa haukullaan metsästäjälle saaliin paikan ja peittää samalla metsästäjän äänet. Näillä asioilla puolustan suomenpystykorvan "moitittavaa" räksyttämistä ja avaan haukkumisen taustoja rodusta tietämättömille.

2. Onko teillä suomenpystykorva? Meidän mummolaskin oli semmonen!

Pienen keskustelun jälkeen selviää, että mummolassa joko todella oli suomenpystykorva tai suomenpystykorvaksi kutsuttu sekarotuinen koira, jossa oli noin 3% aitoa pystykorvaa. Yhtä kaikki, suomenpystykorvan näkeminen tuo monelle rakkaita muistoja lapsuudesta ja suomalaisesta maaseudusta, onhan rotu suomalaista kansanperintöä parhaimmillaan.

3. Eikös se oo sellainen oravanhaukkuja?

On varmaan, jos menet sen ensimmäisestä haukusta oravan ampumaan.

4. Pureeko se?

Se, että koira tervehtii haukkumalla, ei tarkoita, että koira olisi puremassa. Ei normaali ihminenkään tavattaessa ensimmäisenä lyö nyrkkiä toisen nenään. Toki en voi olla aina varma, mitä koirani pääkopassa liikkuu ja että miellyttääkö uuden tuttavuuden pärstä sitä vai ei, onhan koira sudesta polveutuva ja osaltaan arvaamaton luontokappale. Ensimmäisenä en lähtisi naamaani laittamaan vieraan koiran lähelle, oli kyseessä minkälainen koira tahansa. Tämä on tosiasia, mutta vastaan silti, että ei pure, koska muutoin meillä ei kävisi vieraita.

5. Mitä sillä metsästetään?

Itselle niin selvä asia voi olla jollekin täysin vieras. Niinpä levitän kaikille tietoa juurta jaksain, että suomenpystykorva on lintukoira. Tästä syntyvä mielikuva on usein niityllä kirmaava koira pikkulintujen perässä, joten tarkennettakoon, että suomenpystykorvalla metsästetään metsäkanalintuja. "Olet varmaan joskus kuullut ukkometsosta? Hyvä, olet siis oikeilla jäljillä."

6. Haukkuuko se sisällä?

Ensimmäinen viikko kerrostalossa oli tuskaisaa, en nukkunut silmällistäkään. Kuura vahti joka ikistä korvalla kuultavaa kohahdusta. Nykyään Kuura ei korvaansa lotkauta edes postikustille. Jos tulee vieraita, Kuura tervehtii ovella ja joskus yrittää komennella mamia lenkille. Eli, haukkuu sisällä vähemmän kuin keskiverto puudeli.

7. Onko tuo sun koira nyt tyttö vai poika? Suomenpystykorvat näyttää kaikki pojilta.

Muutama tuttu on kysynyt tätä vielä senkin jälkeen, kun on käynyt meillä ihastelemassa Kuuran nisillä lepääviä pentuja. Omaan silmääni uroksen ja naaraan ulkonäölliset erot ovat tietysti yhtä selvät kuin miehen ja naisen.

8. Onko se teidän koira aina ulkona?

Joskus sisäkoiran omistava ihminen on kummastellut, onko suomenpystykorva aina ulkona, ikään kuin se tarkottaisi, ettei koirista huolehdita. Koirat eivät ole aina ulkona, mutta usko tai älä - ne viihtyvät siellä erittäin hyvin. Kuura on nykyään sisäkoira, vaikka suomenpystykorva ei ole perinteinen sisä-/seurakoira. Minun näkemykseni kuitenkin on, että kaikki koirat on mahdollista totuttaa sisälle, mikäli siihen on resursseja. Ulkokoirissa ei kuitenkaan ole mitään vikaa, kunhan koiria ei hylätä häkkeihin.

9. Haukkuuko se yölläkin?

Haukkuu, jos jotain odottamatonta tapahtuu. Etenkin ulkona odottamattomia asioita on helpompi havaita, esimerkiksi siiliystävät, jotka tykkäävät lyllertää koiran tarhaan yöaikaan. 

10. *Lässyttämällä* Saako sitä vähän haistaa? Anna nyt sen vähän haistaa tätä mun koiraa! (Lenkillä)

Suosittelen pitämään sen remmin nyt hyvin kireällä, kun me kävelemme tästä ohi. Näin tekisi mieleni sanoa. Sen sijaan sanon kohteliaasti, että ei saa haistaa, koirani ei pidä muista koirista. Etenkin suomenpystykorva nartut ovat hyvin oman arvonsa tuntevia ja usein äksyjä muita koiria kohtaan. Suomenpystykorva on myös hyvin reviiritietoinen, eli jos se kokee, että hänen tontilla täällä patsastellaan, naapurin sesse saa hyvin äkkiä lähdöt. Suomenpystykorva on myös mustasukkainen omistajastaan, eli kaikki pääsevät helpommalla jos voidaan lenkkeillä ilman väkisinhaistattamisia.

Ilman koiria kulkevien mummojen luo Kuura sen sijaan olisi into piukeana menemässä, ja on saanut monilta kehut ja rapsutukset kauniista ulkonäöstään.

+1. Onko suomenpystykorvat kalliita?

Käyttöarvoonsa nähden eivät, hinnat pyörivät tuhannen euron molemmin puolin. Kuurasta on maksettu nollaseiska viinapullo, mutta Kuuran arvoa perheenjäsenenä ei voi rahassa mitata.


Onko sinulla sellainen koirarotu, joka herättää ihmisten huomion? Onko sinulta kysytty näitä samoja kysymyksiä?

Kuvissa esiintyy Kuura ja sen 2014 kesän penskoja.


EVE

MILTÄ PUPUNRUOKA MAISTUU?

Elämäni pisin lihaton jakso oli puolitoista kuukautta, ja se meni rikki eilen, kun tein suppilovahveroista ja pororouheesta kastikkeen. Sanoin mun miehelle, että "kun en oo pariin kuukauteen syönyt lihaa, niin meenköhän ihan tukkoon tästä annoksesta". Juippi tokaisi siihen, että hän ei ole kahteen vuoteen syönyt vihanneksia, että mitäköhän hänelle tapahtuu. No, nauroin.

Vihannesten syönnillä juippi viittasi keittiömme uusimpaan myllyyn nimeltä mehulinko. Eilen surauttelin porkkanoista, punajuurista ja omenoista ison kannullisen mehua ja porkkanasta jääneen massan käytin sämpylätaikinaan. Luulen, että juipin huoli liiasta kasvistensaannista on kuitenkin aiheeton. Punajuurimehun uhka taisi olla pieni järkytys, mutta onneksi hän sai valita olla maistamatta sitä. ;)

Kun ilmoitin perheelleni, että en syö enää kaupan lihaa, kommentit olivat hyvin vaihtelevia. Pienen kyseenalaistamisen jälkeen kaikki kuitenkin suhtautuivat asiaan positiivisesti. Päällimmäisenä mieleeni jäi isäni kommentti:

"Sitten sun pitää ampua hirvi."

Isäni oli oikeassa, nimittäin hirvestä riittäisi lihaa pidemmäksi aikaa. Isäni ei tainnut kuitenkaan heti hoksata, että joka aterialla ei välttämättä tarvitse olla lihaa. Jos sanon, että syön riistaa, se ei tarkoita, että riistaa pitäisi löytyä viisi kertaa päivässä. Sitä löytyy kun sitä löytyy. Olen ollut syksyn aikana kaksi kertaa kotona käymässä, ja molemmilla kerroilla isä oli ostanut lohen. Tuollainen toisen huomiointi lämmittää sydäntä pitkäksi aikaa.

Ennen tätä ruokavalionmuutosta söimme juipin kanssa jatkuvasti jauhelihaa eri muodoissa. Kanasta emme kumpikaan välitä. Possunpihveihin kyllästyi kesän grillailujen jälkeen. Mitään hienoja lihoja ei tullut koskaan laitettua. En todellakaan kaipaa jauheliharumbaa, nykyään tulee syötyä paljon monipuolisemmin. Pekonia tekee mieli monesti ja sitä aion vielä joskus syödäkin, edelleen laatu korvaa määrän. Jo syö lihaa harvemmin, kestää kukkaro panostaa laatuun.

Ps. Lapin liha by Polarica - Wildfood kylmäsavustettu pororouhe pääsee kyllä jatkossakin meikäläisen lautaselle, se tuo erittäin maukasta vaihtelua kastikkeisiin. Poro elää puoliksi villinä joten sen lihaa haluan syödä ja teen sen hyvillä mielin.

Yhtä kaikki, en ajattele jääväni paitsi juuri mistään, paitsi pekonihampurilaisesta. Tällä hetkellä menen hampurilaisravintolaan kuitenkin pääasiallisesti valkosipulimajoneesin takia. Kyllä mä pärjään.

Voinemme kuitenkin päätellä kuvista sekä siitä, että miesväkikin on aina ruokapöytään ilmaantunut, että kasvisruokakin on maistuvaa.

EVE