REISSUPÄIVÄKIRJA | OSA 3

Tätä tekstiä kirjoittelen kotona, eteläsuomalaisessa kaksiossamme valkoisella nahkasohvalla. Lokakuu on kääntynyt marraskuuksi, lintujahdit ovat loppuneet, kaunis ruska on vaihtunut ruskeankuraiseksi luminuoskaksi ja kello herättää 6.20, että muistaisin, millä tavalla tämäkin retki kustannettiin. Ei paljon naurata. 

On siis aika liitää ajatuksissa takaisin Ruotsiin ja kirjoittaa reissutrilogian viimeinen osa.

Sunnuntai

Sunnuntaina oli komea auringonpaiste, mutta ikävä tuuli, joka vaikeutti koirien lintujen löytämistä. Lähdimme Johannan kanssa aamusta liikenteeseen Kuura muassamme. Vetinen keli oli muuttunut rapsakaksi pakkaspäiväksi, vaikkakaan lunta ei enää ollut. Kuura asteli todella tarkasti terävällä maalla, eikä hakenut lintuja juuri nimeksikään. Kuura näytti hieman varovan toista takajalkaansa. Pian huomasimme pienessä lumisessa kohdassa, että Kuuran jättämässä tassunjäljessä on verta. Lähemmällä tarkastelulla selvisi, että Kuuran yhden varvasvälin antura on hieman hiertynyt ja punainen. Haaveri oli todella hankalassa paikassa, varsinkin, kun Kuura ei ole koskaan oppinut pitämään siitä, että sen tassuja kosketellaan.

Lähdimme mökille huoltamaan koiraa. Otsalampun ja korvatopsin avulla saimme Kuuran tassun hiertymään pihkavoidetta. Jos pihkavoide on sinulle vielä vieras, suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Olen käyttänyt sitä lentopalloaikoinani syöksymisestä tulleiden palovammojen hoitoon ja se on todella tehokasta. Haavani oli polvessa ja lähes mätimisvaiheessa, kun hierojani huomasi haavani ja laittoi siihen pihkavoidetta. Meni päivä tai kaksi, kun haava alkoi umpeutua. Pihkavoidetta on aina hyvä olla kaapissa omien tai eläinten haavojen varalta. Kuuran tassuja rasvattiin tassuvoiteella pitkin reissua, mutta karhea kangas haavoitti tassua rasvauksesta huolimatta. Nyt täytyy ottaa talveksi tehohoito tassujen suhteen, niin ne pehmenevät ja toivottavasti kestävät myös paremmin metsämaastoa. 

Maanantai

Viimeinen jahtipäivä oli yhtä aurinkoinen kuin sunnuntai. Halusin käydä Kuuran kanssa vielä lyhyen lenkin, vaikka arvelin, ettei tassu ole ehtinyt parantua vielä kunnolla. Kuulimme tielle asti, että teeret lauloivat nevalla. Hiivimme metsän läpi nevalle matalina varoen jokaista rasahtavaa askelta. Jäin nevan reunaan ison kiven viereen katsomaan teerten soidinta. Teeret puluttivat, viuhuivat ja mäiskivät toisiaan siivillä niin, että kopina kävi. Teerillä oli pyrstöt pystyssä ja valkea "pyrstöpeili" näkyi kauas. Siellä ne pitivät elämää, ja meidän porukan kolme silmäparia tapittivat hienoa näkyä pitkään. Kuura seisoi kuin tatti nevan reunassa, mutta kun se lähti kohti teerejä, se unohti jalkakipunsa ja innostui. Kuura haisteli maahajuja pitkään.

En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Teerten soidin jäi mieleen pitkäksi aikaa. Olen erittäin kiitollinen, että minut otettiin mukaan tälle retkelle, missään muualla en olisi saanut näin paljoa oppia metsästyksestä ja koiran hoidosta. En voi kuin ihailla Johannan tietämystä ja taitoa ja sitä, miten hyvää huolta he pitävät omista koiristaan. Oli ilo tutustua tällaisiin ihmisiin.

Jahtireissulla pääsin myös maistamaan oikeaa metsäkanalintujen värisuoraa, mutta kaikista parasta reissussa oli yhteishenki, ystävyys, metsästys ja suomenpystykorvat.

Näihin muistelmiin on hyvä päättää tämän vuoden kanalintukausi. 


EVE