Seuraavana aamuna Ketunpoika on niin nälkäinen paastottuaan kokonaisen vuorokauden, että jopa liotetut paskanavut uppoavat tuulensuojaan. Lihapullaan piilotettu kipulääke katoaa alta aikayksikön - oli muuten ensimmäinen kerta, kun ostan kotiini eineslihapullia. Lähden hyvillä mielin ansioon ja päätän, että haen Tramal-lääkkeen työpaikkani vieressä olevasta apteekista.
Ruokatunnilla harpon apteekkiin yrittäen väistellä taivaalta vihmovia vesipisaroita. Täpötäyden apteekin taulussa loistaa numero, 74 ja kädessäni minulla on lappu, jossa lukee numero 84. "Kymmenen asiakasta ennen minua", ajattelen, "tämä menee nopeasti, kun palvelupisteitä on näin monta".
Puolen tunnin seisomisen ja numerotaulun tuijottamisen jälkeen tulee vuoroni, ja ojennan apteekintädille ajokortin. "Joo, hetki pieni." Hän lähtee ajokorttini kanssa jonnekin ja tulee pian takaisin. "Ei täällä ole mitään reseptiä", kunnes tajuan, että olen saanut paperisen reseptin, joka jäi jonnekin sen eläinlääkäristä saamani, tuumaa vahvan paperinipun väliin olohuoneen pöydälle. Ruokatunti on käytännössä kulunut ja käteen jää vain taiteltu jonotuslappu numerolle 84.
"Ehkä se koira ei ole kovin kipeä ja Tramalia ei tarvita", ajattelen toiveikkaana, kun yritän edetä työpäivän päätteeksi mahdollisimman nopeasti pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaudelle ei ilmeisesti pystytä tekemään mitään. Avaan kotioven, ja vastassa minua on maailman surullisin Ketunpoika, jonka suu on kääntynyt niin väärään, että suupielet laahaavat maata. Otan reseptin ja lähden tarpomaan apteekkiin pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaus ei ollut muuttunut viidessä minuutissa yhtään enempää siedettäväksi.
"Mahtavia nämä sivukylän apteekit, vain kaksi asiakasta!" Vuoroni tulee melko nopeasti, mutta apteekintädillä on muuta tekemistä, sillä sivukylän apteekin lääketilauksen piti tulla aamulla, mutta se tuleekin juuri nyt, kun on minun vuoroni. Apteekintäti tulee takaisin puhistellen, ja minä voin ojentaa hänelle respetin, kunnes kuuluu: "Aaanneeee! Täältä se lääkäri kun vaan soittelee." Apteekintäti joutuu lähteä puhelimeen, minkä jälkeen viereinen palvelupiste tunaroi numerotaulun kanssa siten, että tauluun lävähtää numeron 159 sijasta 160, minkä seurauksena mies jonotusnumero 160 kädessään tulee selkäni taakse hönkimään siinä käsityksessä, että taivaalta tipahti uusi palvelupiste. Apteekintäti tulee takaisin ja sanoo miehelle, että teidän vuoro on vasta seuraavana, että numerotaulu on yhden edellä.
"Eläinlääkäri on määrännyt tällaisen määrän lääkkeitä, että meillä ei ole valmista pakkausta, vaan tämä pitää jakaa." Apteekintäti joutuu laskea kolmesti, ennen kuin saa lyötyä lääkkeille oikean hinnan. "Pahoittelut, että kesti." Päästän ilmoille fraasin "kiitos ja mukavaa joulunodotusta", jota olen hokenut viime päivät kyllästymiseen asti.
Tarvon vastatuulessa ja yritän pysyä pystyssä pihatiellä, jonka liukkaus.. Äh, tiedätte kyllä! Avaan kotioven ja tajuan, että Ketunpoika ei ole juonut vettä pisaraakaan. Ketunpoika ei juo, koska Ketunpojan suussa tuntuu oudolta. "JOS ET JUO, SINUSTA TULEE RUTIKUIVA JA SINUN SUONEEN JOUDUTAAN LAITTAA PIIKILLÄ VETTÄ!" mutta Ketunpoika ei välitä. Ketunpojalla on nyt outo tuntemus suussa.
Sekoitan lihahyytelöä veteen, ja yhtäkkiä Ketunpojan suussa ei tunnukaan enää yhtään oudolle. Huijaan Ketunpojan myös ottamaan Tramalin, että se saisi hyvin unta. Kaadumme sänkyyn. Sekunnin päästä säpsähdän hereille unesta, jossa unohdan vilkaista risteyksessä oikealle, ja auto ajaa suoraan päälleni. Nukahdan uudestaan.
Unen lomasta kuulen ulinaa. Alitajunnassani käsitän, että koira uikuttaa ulko-ovella. Raotan silmäluomeani, ja kellotaulussa loistaa 2:28. Nyt on Ketunpojalla hätä - nimittäin paskahätä.
Vedän kollarit ja villasukat jalkaan sekä takin niskaani ja lähden yön selkään viemään Ketunpoikaa kävelylle. Ketunpojalla on maha sekaisin, ja ripulit tulevat aika nopeasti. Sen jälkeen saamme nukuttua taas hetken. Isäntä lähtee töihin aamukuudeksi autuaan tietämättömänä tästä kaikesta, mitä yöllä tapahtui. Ulko-ovi lävähtää kiinni. Minun tarvitsee mennä vasta kahdeksaksi - ihanaa, saan vielä hetken torkahtaa - kunnes viukutus jälleen alkaa.
"Miksei se ruikkutauti tule koskaan päiväsaikaan!" ajattelen samalla, kun Ketunpoika saa helpotusta vatsanväänteisiin. Täällä on takuuvarmasti vetelät lattialla, kun tulen töistä kotiin. Siitä syystä joudun pyytää hattu kourassa lupaa poistua sekunniksi kesken työpäivän. Sairastaahan Ketunpoikani.
Illalla Ketunpoika kuskaa pehmo-oravaa ja haastaa minua leikkimään. Ketunpoika ei ole enää yhtään alakuloinen ja mahavaivakin on muisto vain. Ketunpoika ei saa enää Tramalia. Ketunpoika saa vain veteen sekoitettua lihahyytelöä ja kipulääkkeen, vielä tänään ja huomenna. Kyllä me tästä selvitään.
EVE
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti