Eleleepi Suomineidon käsivarren erämaassa vanhan kalastajan tytär nimeltään Matikka-Maiju ja jodlaava matikkakoira herra Aapinen. Matikka-Maijulla on yksi naapuri, hänen serkkunsa Erä-Ee, jonka pirtille on metsäpolkua pitkin 239 kilometriä. Aina elokuisen täydenkuun aikaan Matikka-Maiju pakkaa rinkkansa ja lähtee taivaltamaan pitkin usvaista metsäjuntua kohti Erä-Een piilopirttiä. Perille hän saapuu kuukauden kuluttua ensimmäisestä askeleesta.
Elokuun illat taittuvat syyskuuksi, ja kuun tullessa täyteen Matikka-Maiju saapuu vihdoin Tukikohtaan, joka on Erä-Een piilopirtin nimi. Vastassa Matikka-Maijua ovat iloinen Erä-Ee ja hänen kolmihampainen koiransa Kuura. Tarina kertoo, että yksi Kuuran hampaista törröttää edelleen pystyssä Erä-Een edesmenneen isän, Reiniksen, kämmenselässä. Jälleennäkemisen jälkeen Matikka-Maiju ja Erä-Ee istahtavat mättäälle syömään eväitä.
Tuossa mättäällä ajatukset siintävät menneeseen, aikaan, jollois puhdasveriset eränkävijät, Reinis ja Reimis, asuttivat piilopirttiä aina syksyisin metsän antimia tiiraillen. Lopulta verenmyrkytys koitui molempien kohtaloksi, Reimiksellä tuo viimeinen naula arkkuun oli Kuuran kulmahampaan sijaan ruostunut pullonkorkki päkiän pehmeässä lihassa. Hiljaa serkukset kaivavat perintötermarin rinkasta ja siemaisevat pitkän ryypyn edeltäjiensä muistolle. Väkevä sumppi on tiputtaa hampaat, mutta serkuksien kasvot ovat tyynet kuin kuolinvuoteella, tuossa mättään upottavassa sylissä.
"Ryyst, aah, olikin ikävä jo tätä paskan makua", Matikka-Maiju saa sanottua ruskean kuran valuessa leukaa pitkin ummehtuneelle, metsänvihreälle, perinnöksi saadulle peltipaidalle, jonka kainalokangas oli Reimis vainaan kehosta pursunnut hiki keltaiseksi aikanaan värjännyt. "Olen juonut kahvia viimeksi torpallani kuukausi sitten!"
"Hyvä, että maistuu!" Erä-Ee röhähtää, jolloin ruskeiksi värjäytyneet hampaat vilahtavat ahavoituneiden huulten lomasta.
JATKUU...
EVE
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti