LOPPUVIIKKO METSÄLLÄ

Pitkän jaamimisen ja jahkumisen jälkeen päätin torstai-iltana, että lähden kotiin Etelä-Pohjanmaalle neljää vapaapäivääni viettämään. Kannatti surrata 5 tuntia maantietä pitkin, oli meinaan isä laittanut perjantaina, kun pääsin perille, illalliseksi lohta ja perunoita kantarellikastikkeella. Rapean lohennahan, pehmeiden perunoiden ja suolaisten kantarellien maut tanssahtelivat nälkäisen matkalaisen suussa - oli muuten parempaa kuin omat soossini! Arvostan kyllä aina valmista ruokapöytää, se kun on nenän edessä niin harvoin.

Lauantaina kävimme Kuuran kanssa Kauhavalla katsastamassa äitini omistama metsäpläntti. Metsä näytti erittäin komealta, vaikkei siellä lintua ollutkaan. Tikka jäi anoaksi eläinhavainnoksi, mutta olihan se mukava käydä raikkaana syysaamuna kävelemässä koiran kanssa metsämaisemassa. Nuotiotakin siellä tuuhostettiin. Isäni oli heittänyt kaikki sanomalehdet pois, joten jouduin käyttää mielikuvitusta löytääkseni syttöpaperia kotoa. Kuin ihmeen kaupalla muistin musiikkiopiston aikaiset nuottivihkoni - älä kerro mun äidille, mutta arvaat varmaan, mitä niille kävi. 

Sunnuntaille isä osti minulle vierasluvan Lapuan metsästysseuran maille. Lähdimme aamulla samoilemaan minulle ennestään tuttuja seutuja toivoen, että saisimme linnusta edes näköhavainnon. Päivä oli lämmin, mutta tällä kertaa vaatteita oli sopivasti - ei liikaa, kuten edellispäivänä. Päässä saattoi tuntea jo muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen hirvikärpäsen mönkivän hiusten ja huivin välissä - "Älkää perkele menkö korvaan", toivoin. Aurinko välkkyi puiden lomasta ja aamunkaste säihkyi kirkkaana sammaleissa kuin timantit. Kuura juoksi jossain.

Keltaiset kumpparit upposivat pehmeään maastoon askel askeleelta. Etenimme tasaista vauhtia välillä eläinten ääniä kuulostellen. Lämpö helli kehoa, ja hiki alkoi hiljalleen kirvota otsalle. Olimme tarpeeksi syvällä metsässä, joten otin haulikon selästä ja asetin panokset molempiin piippuihin. Varmistimen jätin päälle ja laitoin aseen takaisin selkääni. Jatkoimme tarpomista eteenpäin. "Pellon reunalla on käytävä", ajattelin, kun vilkaisin maastokarttaa.

Hamuilin katseellani koivikkoja, joissa teeri voisi mahdollisesti olla ruokailemassa. Juuri kun olin tiedostanut koivikon olemassaolon, noin kymmenen metrin päästä koivupuusta lehahti iso, musta mötky lentoon. Se pyrähti ja liihotti suoraan ampumaetäisyydeltä ohitseni ja jatkoi matkaa kauas silmänkantamattomiin. En ehtinyt tehdä elettäkään saadakseni aseen selästä, jäin vaan vahtaamaan hölmistyneenä linnun poistumissuuntaa. Se oli teeri!

Virheestä viisastuneena otin aseen käteen ja lähdin taivaltamaan kohti linnun poistumissuuntaa yrittäen samalla ohjata koiraa sinne päin. Matka tyssäsi siihen, kun löysin polulta kullankeltaisia, puhtaita kantarelleja. Ase selkään ja poimimaan.

"Linnuthan nauraa sulle", isä louskutti leukojaan. Illalla syötiin taas lohta ja kantarellikastiketta ja jaloissa painoi 10 kilometrin kävely. 

Seuraavana päivänä hain ystäväni kanssa samaisesta metsästä sangollisen puolukoita. Illalla lämmitettiin sauna ja vaihdeltiin kuulumiset kahden parhaan lapsuudenystävän kanssa. Voivoteltiin sitä, kun tulee nähtyä niin harvoin. Mutta niin se elämä laittaa jokaisen kulkemaan erilaista polkua, minun polkuni on kaikkien sattumien kautta vienyt kauaksi kotoa.

Tänä aamuna poimin puutarhasta viimeiset mustaherukat ja vadelmat haikein mielin siitä, että on taas lähdön aika. Tiedän, että haikea mieli unohtuu heti huomenna, kun pääsen työpaikalle tekemään maailman parasta duunia. Etelän kotonakin on hyvä olla, mutta sitä ei koskaan pysty unohtaa, mistä on tullut.

Iskä, me tullaan taas kohta.




EVE

KASVISSYÖJÄ METSÄSTÄJÄ?

Onko kasvissyöjä metsästäjä vuosisadan vitsi vai ihan mahdollista toteuttaa? Olen ollut 10 päivää syömättä lihaa ja aion jatkaa. Nyt kerron, miksi.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kasvis ja kala -ruokavalio on järkevä. Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni niin laiskana ja ajatellut, etten muka pystyisi ikinä omalla kohdallani toteuttaa moista ruokavaliota. Mitä ihmettä sitten söisin? Miten kukaan voi elää ilman jauhelihaa?

Metsästysharrastuksen aloitettuani olen alkanut pohtia pintaa syvemmälle sitä, mistä meidän ruoka oikein tulee. Toki olen aikaisemminkin tiennyt, kuinka surkeat olot tehotuotantoa varten elävillä eläimillä on, en vain ole ajatellut asiaa sen enempää. Nyt kuitenkin ajattelen, ja siitä syystä en halua syödä enää tehotuotettua lihaa.

No jos kerran olen niin jaloaatteinen, etten pikkuhäkissä kituvaa kanaa voi syödä, niin miten voin jahdata eläintä metsässä oikein koiran kanssa ja sen jälkeen vielä tappaa sen? No, sehän käy yhtä helposti kuin jauhelihapaketin avaaminen. Kyllä se kinkku jäisi pois monesta joulupöydästä, jos se sika pitäisi itse tappaa. Mielestäni lihansyöjän on kyettävä siihen. Tällöin sitä ruokaa arvostaisi paljon enemmän, kun on itse aterian eteen selkä hiessä raatanut.

Inhoan nykypäivän läskipäistä kulttuuria, jossa ruokaa on saatavilla aina ja kaikkealta ja sitä mukaa ruokaa heitetään pois järjettömiä määriä. Pyrin aina käyttämään jokaisen ruoan palan, mitä olen kaupasta vetänyt, mutta silti tietysti välillä ruokaa pääsee vanhentumaan. Onneksi Kuuralle maistuu, jos ihmisille ei enää kelpaa. Jos joudun heittää ruokaa pois, sydäntäni puristaa. Jossain päin maailmaa ihmiset näkevät nälkää, ja me heitämme ruokaa pois. Huomaa, että puhun meistä, MEISTÄ kaikista länsimaalaisista, en koe itse olevani millään tavalla parempi kuin muut tässä asiassa, vaikka yritän joka päivä tehdä parempia valintoja.

Ihminen on sekasyöjä. Mielestäni on hyväksyttävää tappaa eläin syötäväksi, mutta haluan tehdä sen itse tai muutoin olla varma, että eläin on saanut elää hyvän elämän. Riistaeläin saa myös hyvän kuoleman - se ei saa metsästäjän luodin johdosta millään tavalla poikkeavaa kuolemaa, sillä syödyksi se tulisi kumminkin. Eivät metsän eläimet vanhuuteen kuole. Osa pedoista tappaa jopa huvikseen, ja mielestäni se on saaliseläimelle vielä surkeampi kohtalo kuin tapetuksi tuleminen ravinnoksi.

No, miten erittäin paljon urheileva henkilö on pupunruoalla jaksanut? Hyvin, ja painokin on lähtenyt pitkän tauon jälkeen nousemaan, sillä nyt kiinnitän huomattavasti enemmän huomiota siihen, että saan tarpeeksi ravintoa treenimäärääni nähden. Huomioin enemmän sitä, että saan riittävästi proteiinia ja rasvaa, nyt kun ei ole enää lihaa lautasella. Kalaa syön kolme kertaa viikossa.

Koska vältän ehdottomuutta monessa asiassa, voin jatkossakin ostaa lihan eettisestä lihakaupasta, jonne tuodut lihat ovat tulleet suurin piirtein suoraan pellolta. Tämä on tottakai paljon hintavampaa lihansyöntiä, mutta maksan mieluummin siitä, että voin halutessani syödä eettisempää lihaa tehotuotetun sijaan. Tällaista lihaa ei, kuten ei riistaakaan, ole yhtä helposti saatavilla kuin hunajamarinoituja kanasuikaleita, joten suuren osan ajasta tulen elämään kasvisruoalla ja kalalla.

On siis virheellistä sanoa, että olisin tästä eteenpäin kasvissyöjä - pikemminkin olen ruokarajoitteinen - en syö tehotuotettua lihaa. En ala leikkiä muita parempaa tässä asiassa, vaan minun puolesta jokainen voi tehdä ihan niin kuin hyvältä tuntuu. Nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni asioista, eikä kaikkien tarvitse olla kanssani samaa mieltä. Ainoa asia, joka on mielestäni jokaisen velvollisuus, on tarkastella hieman omaa ostokulttuuria ja sitä kautta vaikuttaa siihen, että ruokahävikki vähenisi.

Vielä en ole juurikaan huomannut olossani muita muutoksia kuin suuremman nälän, mutta aion kertoa teille lihan poisjättämisen vaikutuksista elämässäni lisää myöhemmin. Päivä päivältä olen kuitenkin vakuuttuneempi siitä, että näin haluan jatkaa.

EVE

TARINATUOKIO

                                       TARINA ON FIKTIO.

Eleleepi Suomineidon käsivarren erämaassa vanhan kalastajan tytär nimeltään Matikka-Maiju ja jodlaava matikkakoira herra Aapinen. Matikka-Maijulla on yksi naapuri, hänen serkkunsa Erä-Ee, jonka pirtille on metsäpolkua pitkin 239 kilometriä. Aina elokuisen täydenkuun aikaan Matikka-Maiju pakkaa rinkkansa ja lähtee taivaltamaan pitkin usvaista metsäjuntua kohti Erä-Een piilopirttiä. Perille hän saapuu kuukauden kuluttua ensimmäisestä askeleesta.

Elokuun illat taittuvat syyskuuksi, ja kuun tullessa täyteen Matikka-Maiju saapuu vihdoin Tukikohtaan, joka on Erä-Een piilopirtin nimi. Vastassa Matikka-Maijua ovat iloinen Erä-Ee ja hänen kolmihampainen koiransa Kuura. Tarina kertoo, että yksi Kuuran hampaista törröttää edelleen pystyssä Erä-Een edesmenneen isän, Reiniksen, kämmenselässä. Jälleennäkemisen jälkeen Matikka-Maiju ja Erä-Ee istahtavat mättäälle syömään eväitä.

Tuossa mättäällä ajatukset siintävät menneeseen, aikaan, jollois puhdasveriset eränkävijät, Reinis ja Reimis, asuttivat piilopirttiä aina syksyisin metsän antimia tiiraillen. Lopulta verenmyrkytys koitui molempien kohtaloksi, Reimiksellä tuo viimeinen naula arkkuun oli Kuuran kulmahampaan sijaan ruostunut pullonkorkki päkiän pehmeässä lihassa. Hiljaa serkukset kaivavat perintötermarin rinkasta ja siemaisevat pitkän ryypyn edeltäjiensä muistolle. Väkevä sumppi on tiputtaa hampaat, mutta serkuksien kasvot ovat tyynet kuin kuolinvuoteella, tuossa mättään upottavassa sylissä.

"Ryyst, aah, olikin ikävä jo tätä paskan makua", Matikka-Maiju saa sanottua ruskean kuran valuessa leukaa pitkin ummehtuneelle, metsänvihreälle, perinnöksi saadulle peltipaidalle, jonka kainalokangas oli Reimis vainaan kehosta pursunnut hiki keltaiseksi aikanaan värjännyt. "Olen juonut kahvia viimeksi torpallani kuukausi sitten!"

"Hyvä, että maistuu!" Erä-Ee röhähtää, jolloin ruskeiksi värjäytyneet hampaat vilahtavat ahavoituneiden huulten lomasta.

                             JATKUU...

                              EVE

METSÄSTYSAMMUNNAN ABC

Olin alkuviikosta mukana Metsästäjäliiton kehittämällä Metsästysammunnan ABC -kurssilla. Kurssi pidettiin kahtena iltana Mäntsälässä ja kouluttajana meillä toimi Tapio Palmunen. Kursseja järjestetään vähän, ja olin onnekas, kun olin ensimmäisten mukaan ilmoittautuneiden joukossa kuusihenkisessä ryhmässä.

Mielestäni on jokaisen velvollisuus opetella turvallinen aseenkäyttö. Aseet ovat vaarallisia välineitä ja niiden käsittely vaatii aina huolellisuutta ja keskittymistä. Koulutus aseiden suhteen ei mene milloinkaan hukkaan, siksi Metsästysammunnan ABC -kurssille voi osallistua kuka tahansa, oli sitten kokemusta ampumisesta tai ei. Meidän kuuden hengen porukassa osalla oli kokemusta ampumisesta ja riistalaukauksista, mutta osalla ei ollut minkäänlaista kokemusta aseista. Itsekin olin porukassa sitä ummikko-osaa, haulikolla olin ampunut vain muutaman kerran ja kiväärillä en koskaan. Toki pistoolista ja näin ollen aseiden käsittelystä minulla on kokemusta enemmän, joten en vierasta aseiden hypistelyä samalla tavalla kuin ehkä sellainen henkilö, joka ei ole koskaan asetta pidellyt käsissään.

Koulutus alkoi haulikkopäivällä. Ens alkuun tutustuttiin ohjaajaan sekä muihin ryhmäläisiin kahvikupin äärellä tuulisessa säässä, minkä jälkeen aloitettiin varsinainen koulutus turvallisuusasioilla ja haulikon osumakuvioiden analysoimisella. Sen jälkeen ammuimme kiekkoja penkalle nopeilla nostoilla tähtäämättä. Minä sain ampua puoliautomaattihaulikolla, sillä se sattui olemaan minun välityksilleni sopivin vaihtoehto - kurssi siis tarjosi laina-aseet sekä patruunat, mutta myös omia aseita sai käyttää.

Harjoittelimme liikkuvan kohteen ampumista liikkuvalla jäniksellä. Jäniksen vitaalialueella oli valkoinen ympyrä, johon Ruotsissa tulee osua kahdeksan haulia, mikäli mielii päästä siellä metsästäjätutkinnon läpi. Suomessa metsästäjätutkinto ei vaadi ampumakoetta, joten ampumakoulutus on täysin jokaisen omalla vastuulla. Ammuin jänistä kahdesti, ja molemmilla kerroilla osumat olivat joko kohtalaisia tai hyviä. Jäniksen jälkeen harjoiteltiin ampumista lentävään kohteeseen eli savikiekkoihin, ja osumat olivat niin ikään hyviä verrattuna liki olemattomaan kokemukseeni. Vihdoin ja viimein myös ryhmän täysin tuore aseenkäsittelijä osui yhteen kiekkoon, ja niihin muun ryhmän  kannustushuutoihin oli hyvä lopettaa haulikkopäivä.

Seuraavana iltana oli vuorossa kivääri, ja meillä oli käytössä pienoiskivääri sekä pienoiskiväärirata, joka oli 50 metriä pitkä. Mittasuhteet olivat kiväärin kanssa samat, ainoastaan nyt meillä oli kaikki puolet pienempää. Pienoiskiväärillä oli mukava opetella ampumista, sillä se ei potkinut rintalihasta mustelmille eikä pitänyt minkäänlaista ääntä äänenvaimentimen ansiosta.

Koulutus alkoi turvallisuusasioiden kertaamisella sekä kiväärin ja kiikarin raakakohdistuksen opettelulla. Kiväärillä ammuttaessa on otettava huomioon, että sillä ammutaan pidemmiltä matkoilta kuin haulikolla ja näin ollen kiikarin ja aseen on oltava synkassa keskenään. Tämän jälkeen harjoittelimme kasa-ammuntaa, jonka ideana on ampua kaikki laukaukset mahdollisimman pieneen kasaan. Minulla oli vaikeuksia hahmottaa kiikarikuvaa, mutta vaikeuksista huolimatta minulta karkasi vain yksi laukaus kasan ulkopuolelle. Pistoolilla ampuessa olen oppinut tunnistamaan surkean laukauksen, ja niin tunnistin nytkin. Tämä on taas hyvä esimerkki siitä, että räiskiminen ei kehitä kenenkään ampumataitoa, vaan jokaisen laukauksen tulee olla harkittu ja hyvä.

Opettelimme ampumaan kiväärillä istualtaan ja seisaaltaan tuettuna sekä ilman tukea. Ammuimme sekä liikkuvaa hirveä että paikallaan olevaa peuraa sekä pienempiä ja enemmän tarkkuutta vaativia kohteita. Olen erittäin tyytyväinen omiin osumiini, vaikka kiväärillä ampuminen oli minulle huomattavasti vaikeampaa kuin haulikolla ampuminen. Kaiken kaikkiaan haulikko on minulle se omin juttu ja omiin tarkoituksiini myös sopivin metsästysase.

Kurssi oli kaiken kaikkiaan todella antoisa ja opettavainen. Ohjaaja oli erittäin ammattitaitoinen ja kannustava, ja kaikki lähtivät kurssilta iloisin mielin. Kaikki tämä oppi kustansi vain 70 euroa. Lisäksi ostin 12 euron arvoisen Metsästysammunnan ABC oppaan, joka sisältää vielä kaikki kurssilla läpi käydyt asiat. Ainoaksi miinukseksi taitaakin jäädä kurssien vähäisyys. Nyt kaikki kokeneet metsästäjät, keillä on valtuudet kursseja järjestää - ei muuta kun radat pystyyn, tulijoita nimittäin olisi jonoksi asti.

Erityisen hyvä mieli jäi siitä, kun ohjaaja sanoi haulikkopäivänä, että hyvin menee. Nyt on taas aavistuksen enemmän itseluottamusta lähteä lokakuussa Lappiin.


EVE

ELOKUUN PARHAAT

Kun blogini oli vielä treenipainotteinen, ruukasin (Suomi - Etelä-Pohjanmaa - Suomi -sanakirja: ruukata - olla tapana) koota joka kuun lopussa kuluneen kuukauden treenit ja miettiä seuraavan kuukauden tavoitteet. Vaikka blogini tyylilaji (ja kohta myös nimi ja ulkonäkö, lupaan sen!) on muuttunut, mielestäni kuukauden parhaita asioita oli niin kiva aina miettiä, että olen päättänyt jatkaa tätä postaussarjaa.

Elokuu on mielestäni yksi Suomen luonnon kauneimpia kuukausia. Mikä tekee elokuusta niin ainutlaatuisen?

1. Pimeät illat ja kylmät yöt. Kesä oli laimea, mutta silti hiostavia päiviä riitti. Niitä en yksinkertaisesti siedä laisinkaan. Aina, kun ilma yltyi hiostavaksi, aloin hartaasti toivoa syksyä. Minun puolestani syksy voisi olla aina! Välillä sisätiloissa tuntui olevan lämpimämpi kuin ulkona, mutta silti ikkunan avauksella oli samat vaikutukset kuin lehmän hönkäyksellä. Yritä siinä nyt sitten silmät ummistaa, kun sängyssä makaaminen saa aikaan samanlaisen hikoilun kuin häävieraana olo kesän kuumimpana päivänä puku päällä. Miten ihanaa on nyt avata makuuhuoneen ikkuna puoleksi tunniksi, ja koko kämppä on viileä ja raikas! Myös pimeys on mielestäni tosi kaunista ja tuo nukahtamiseen taas enemmän yön tuntua, niin unikin maistuu paremmin.

2. Kantarellit. Rakastan sieniä ja etenkin kantarelleja. Ensimmäiset kantarellit saapuivat Etelä-Suomeen jo heinäkuussa, mutta elokuu taisi olla näiden keltaisten herkkujen kulta-aikaa. Onneksi näitä löytyy vielä pitkälle syyskuuhun, ja toivottavasti kohta löydän myös suppilovahveroita, että pystyn täyttämään sienikaipuutani. Sienipaikkani sattuu vielä olemaan pettämätön, vaikka tiedän, että täysin salainen paikka se ei ole. Minulla on kuitenkin muutama kivenkolo, joihin muiden kädet eivät ainakaan vielä ole ulottuneet. Annan sienten kasvaa isoiksi, ja sitten käyn poimimassa ne. En ole vielä yhden yhtä sientä saanut pakkaseen asti, sillä kaikki sienet ovat kadonneet tuulensuojaani piirakoiden, keittojen ja kastikkeiden muodossa.

3. Orastava syksy. Utuiset aamulenkit koiran kanssa, peltojen, lehtien ja ilmankosteuden muodostama tulevan syksyn tuoksu, iltalenkit pimeällä vesisateella, kun ketään ei tule vastaan. Nämä kaikki ovat minulle pelkästään mukavia asioita. Oikein odotan sitä, että ilma on sen verran viileä, että on pakko laittaa villapaita metsälle! Kaikki syksyiset jutut ovat suosikkejani. Myös metsästyskausi alkaa elokuussa, mikä on varma syksyn merkki.

En tiedä, miksi olen ollut lapsesta saakka syysihminen. Se voi johtua siitä, että olen syntynyt lokakuussa. Syntymävuotenani oli tosin jo pysyvä lumi maassa lokakuun 27. päivänä, mikä ei taida tulla toistumaan enää koskaan.

Lokakuusta puheenollen, metsästysajat ovat varmistuneet ja metson osalta tilanne on täysin sama kuin ehdotuksessa, eli metson metsästys on sallittu Lapissa 10.9. - 31.10. Näiltä osin siis suunnitelmani Lapin reissusta on toteutumassa. Ei ole siihenkään enää pitkä aika.

Reissua ennen keskityn kuitenkin vegaanisiin vaihtoehtoihin, eli puolukoihin ja suppilovahveroihin! Mikä oli sun mielestä parasta elokuussa?


EVE