KETUNPOIKA SAIRASTAA

Eräänä iltana Ketunpojan naama on turvonnut kuin litrainen pullataikina. "Kipulääke kerran päivässä viiden päivän ajan.. Ja mä määrään varmuuden vuoksi vielä Tramalia, jota voi antaa, jos koira on oikein alakuloinen", sanoo eläinlääkäri. Hyvä. Me selvitään tästä. Jos et ole kärryillä, lue ensin tämä.

Seuraavana aamuna Ketunpoika on niin nälkäinen paastottuaan kokonaisen vuorokauden, että jopa liotetut paskanavut uppoavat tuulensuojaan. Lihapullaan piilotettu kipulääke katoaa alta aikayksikön - oli muuten ensimmäinen kerta, kun ostan kotiini eineslihapullia. Lähden hyvillä mielin ansioon ja päätän, että haen Tramal-lääkkeen työpaikkani vieressä olevasta apteekista.

Ruokatunnilla harpon apteekkiin yrittäen väistellä taivaalta vihmovia vesipisaroita. Täpötäyden apteekin taulussa loistaa numero, 74 ja kädessäni minulla on lappu, jossa lukee numero 84. "Kymmenen asiakasta ennen minua", ajattelen, "tämä menee nopeasti, kun palvelupisteitä on näin monta".

Puolen tunnin seisomisen ja numerotaulun tuijottamisen jälkeen tulee vuoroni, ja ojennan apteekintädille ajokortin. "Joo, hetki pieni." Hän lähtee ajokorttini kanssa jonnekin ja tulee pian takaisin. "Ei täällä ole mitään reseptiä", kunnes tajuan, että olen saanut paperisen reseptin, joka jäi jonnekin sen eläinlääkäristä saamani, tuumaa vahvan paperinipun väliin olohuoneen pöydälle. Ruokatunti on käytännössä kulunut ja käteen jää vain taiteltu jonotuslappu numerolle 84.

"Ehkä se koira ei ole kovin kipeä ja Tramalia ei tarvita", ajattelen toiveikkaana, kun yritän edetä työpäivän päätteeksi mahdollisimman nopeasti pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaudelle ei ilmeisesti pystytä tekemään mitään. Avaan kotioven, ja vastassa minua on maailman surullisin Ketunpoika, jonka suu on kääntynyt niin väärään, että suupielet laahaavat maata. Otan reseptin ja lähden tarpomaan apteekkiin pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaus ei ollut muuttunut viidessä minuutissa yhtään enempää siedettäväksi.

"Mahtavia nämä sivukylän apteekit, vain kaksi asiakasta!" Vuoroni tulee melko nopeasti, mutta apteekintädillä on muuta tekemistä, sillä sivukylän apteekin lääketilauksen piti tulla aamulla, mutta se tuleekin juuri nyt, kun on minun vuoroni. Apteekintäti tulee takaisin puhistellen, ja minä voin ojentaa hänelle respetin, kunnes kuuluu: "Aaanneeee! Täältä se lääkäri kun vaan soittelee." Apteekintäti joutuu lähteä puhelimeen, minkä jälkeen viereinen palvelupiste tunaroi numerotaulun kanssa siten, että tauluun lävähtää numeron 159 sijasta 160, minkä seurauksena mies jonotusnumero 160 kädessään tulee selkäni taakse hönkimään siinä käsityksessä, että taivaalta tipahti uusi palvelupiste. Apteekintäti tulee takaisin ja sanoo miehelle, että teidän vuoro on vasta seuraavana, että numerotaulu on yhden edellä.

"Eläinlääkäri on määrännyt tällaisen määrän lääkkeitä, että meillä ei ole valmista pakkausta, vaan tämä pitää jakaa." Apteekintäti joutuu laskea kolmesti, ennen kuin saa lyötyä lääkkeille oikean hinnan. "Pahoittelut, että kesti." Päästän ilmoille fraasin "kiitos ja mukavaa joulunodotusta", jota olen hokenut viime päivät kyllästymiseen asti.

Tarvon vastatuulessa ja yritän pysyä pystyssä pihatiellä, jonka liukkaus.. Äh, tiedätte kyllä! Avaan kotioven ja tajuan, että Ketunpoika ei ole juonut vettä pisaraakaan. Ketunpoika ei juo, koska Ketunpojan suussa tuntuu oudolta. "JOS ET JUO, SINUSTA TULEE RUTIKUIVA JA SINUN SUONEEN JOUDUTAAN LAITTAA PIIKILLÄ VETTÄ!" mutta Ketunpoika ei välitä. Ketunpojalla on nyt outo tuntemus suussa.

Sekoitan lihahyytelöä veteen, ja yhtäkkiä Ketunpojan suussa ei tunnukaan enää yhtään oudolle. Huijaan Ketunpojan myös ottamaan Tramalin, että se saisi hyvin unta. Kaadumme sänkyyn. Sekunnin päästä säpsähdän hereille unesta, jossa unohdan vilkaista risteyksessä oikealle, ja auto ajaa suoraan päälleni. Nukahdan uudestaan.

Unen lomasta kuulen ulinaa. Alitajunnassani käsitän, että koira uikuttaa ulko-ovella. Raotan silmäluomeani, ja kellotaulussa loistaa 2:28. Nyt on Ketunpojalla hätä - nimittäin paskahätä.

Vedän kollarit ja villasukat jalkaan sekä takin niskaani ja lähden yön selkään viemään Ketunpoikaa kävelylle. Ketunpojalla on maha sekaisin, ja ripulit tulevat aika nopeasti. Sen jälkeen saamme nukuttua taas hetken. Isäntä lähtee töihin aamukuudeksi autuaan tietämättömänä tästä kaikesta, mitä yöllä tapahtui. Ulko-ovi lävähtää kiinni. Minun tarvitsee mennä vasta kahdeksaksi - ihanaa, saan vielä hetken torkahtaa - kunnes viukutus jälleen alkaa.

"Miksei se ruikkutauti tule koskaan päiväsaikaan!" ajattelen samalla, kun Ketunpoika saa helpotusta vatsanväänteisiin. Täällä on takuuvarmasti vetelät lattialla, kun tulen töistä kotiin. Siitä syystä joudun pyytää hattu kourassa lupaa poistua sekunniksi kesken työpäivän. Sairastaahan Ketunpoikani.

Illalla Ketunpoika kuskaa pehmo-oravaa ja haastaa minua leikkimään. Ketunpoika ei ole enää yhtään alakuloinen ja mahavaivakin on muisto vain. Ketunpoika ei saa enää Tramalia. Ketunpoika saa vain veteen sekoitettua lihahyytelöä ja kipulääkkeen, vielä tänään ja huomenna. Kyllä me tästä selvitään.



EVE

(HAMMAS)RIVIT HARVENEVAT

Tänään Kuuralla oli rankka päivä. Vein sen Evidensiaan haljenneen hampaan poistoa varten. Kuura jännittää eläinlääkäriä niin paljon, että se tärisee jo kotona. En käsitä, miten se aistii tulevan eläinlääkärikäynnin, mutta näin se vain on. Jännityksen takia ei nukutusainekaan meinannut lähteä vaikuttamaan, ja Kuuralle jouduttiin pistämään sitä vähän extrasti. Viimeisillä voimillaan Kuura yritti pysyä pystyssä, vaikka jalat lähtivät sivuille kuin vastasyntyneellä hirvenvasalla. Viimein Kuura löi päänsä tyynyyn. Kun hoitaja tuli hakemaan sitä, se tokeni taas ja yritti hädissään rimpuilla hoitajan sylistä pois. "Äiti, älä jätä!" ja niin hoitaja kantoi Kuuran toimenpidehuoneeseen.

Puolentoista tunnin kuluttua eläinlääkäri soitti, että Kuura nukahti hyvin, mutta hampaanpoisto oli erittäin isotöinen, sillä juuret ulottuivat syvälle ja olivat todella lähellä toisia hampaita. Bonuksena vielä alarivistäkin oli löytynyt märkivä hammas, jota en itse ollut huomannut säännöllisistä suutarkastuksista huolimatta, joten se poistettiin samaan syssyyn. Myös hammaskivi raaputeltiin pois ja kynnet lyhennettiin siisteiksi.

Vaikka toimenpide oli työläs, kaikki meni muuten hyvin. Nyt Kuura makaa minun ja isännän jalkojen juurissa viltillä ja yrittää huilien välissä aina toeta ja jos minä nousen, Kuurakin yrittää nousta, etten minä taas vaan jätä sitä.

Kun torstaina illalla havaitsin, että hampaan ien näyttää huonolta, yritin tietysti heti perjantaiksi saada koiralle aikaa eläinlääkärille. Monet kysyivät, että miksi vien kalliille yksityiselle, kun kotipaikallani on hyvä kunnallinenkin eläinlääkäri. Olin jo sopinut ajan Evidensiaan maanantaiksi ja saanut ruikutettua Kuuralle kipulääkkeet, että se pärjää viikonlopun yli. Päätin kumminkin soittaa vielä kunnalliselle eläinlääkärille, että olisikohan siltikin mahdollista päästä jo perjantaina vastaanotolle. Kun kerroin, että Kuuran ien on vihreä ja saattaa olla mätinyt, eläinlääkäri huudahti puhelimeen: "Herranjestas!" ollen sitä mieltä, että Kuuran on saatava antibiootit, että mätää ientä ei voi ommella.

Päätin vielä soittaa Evidensian eläinlääkärille, että pitääkö tämä äsken kuulemani paikkansa (mainitsematta soittoa toiselle eläinlääkärille). Sieltä kuitenkin sanottiin ystävällisesti, että tarvetta antibiooteille ei ole (vielä kun kuvasin, että Kuura on eloisa ja energinen hampaasta huolimatta) ja että hampaanpoistolla poistuu myös ongelma. Tänään selvisi verikokeiden perusteella, että tulehdusarvot eivät ole koholla eikä antibioottien tarvetta ole edelleenkään, ainakaan tässä vaiheessa. Toivottavasti paraneminen sujuu hyvin, ettei tarvetta antibiooteille myöskään tule. Toisin sanoen, etukäteen määrätyt antibiootit olisivat olleet aivan turhat.

Tästä opin sen, että kuuntelen ainoastaan yhtä lääkäriä. Kunnalliselle eläinlääkärille soitto ei aiheuttanut minulle mitään muuta kun lisää stressiä, kun muutenkin huoli oli jo Kuuran takia kova. Ymmärrän, että ammattilaisilla on näkemyseroja. Silloin vain täytyy valita se, ketä kuuntelee. 

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan sanon sydämeni pohjasta, että tästä eteenkinpäin vien koirani vain ja ainoastaan Evidensialle. Ihan sama, kuka lääkäri tai hoitaja on paikalla, voin aina luottaa siihen, että koira on ammattilaisten käsissä. Kukaan ei huuda "herranjestas!" vaikka koiralla olisi pää kainalossa.

Tämä oli ensimmäinen kerta Kuuran lähes 8-vuotisessa elämässä, kun on tarvinnut eläinlääkärin palveluja muutoin kuin rutiinitarkastuksien muodossa. Nyt on Kuuralla purukalusto kunnossa. Valitettavasti toipumisen takia joulunpyhille suunnitellut metsästyspäivät peruuntuvat, sillä koiraa ei saa päästää kymmeneen päivään irti. Pääasia kuitenkin on, että koiralle kipua aiheuttavat, huonot hampaat on poistettu. Kaikesta huolimatta, odotamme joulua innolla.

EVE

KOIRAMESSUT 2017

Viikonloppu vierähti Helsingin Koiramessuilla näyttelykehiä kierrellen ja valokuvaten. Kyllähän sitten oli väkeä, kuinka moni teistä oli paikalla?

Katsoin lauantaina ja sunnuntaina lähes kokonaisuudessaan suomenpystykorvat sekä bouvierit, sillä ystäväni oli näyttämässä bouvieria, joka oli minulle itselleni tätä ennen täysin vieras rotu. Rodun edustajat osoittautuivat erittäin mukaviksi ja luttanoiksi jättikoiriksi. Maarit on hullu koiranainen ja tietää näyttelymaailmasta muun muassa kaiken, joten minä vain yritin pysytellä hänen vauhdissaan mukana. Välillä kävimme moikkaamassa myös hullua koiramiestä, isääni, joka oli kolmena päivänä tuomaripöydän takana muissa kehissä. Niin, ja Maaritin näyttämä bouvier Mörrimöykyn Aragorn oli rotunsa paras ja paras uros 1 lauantaina Nordic Winnerissä, eli ei mikään turha reissu!

Suomenpystykorvien punaiset turkit suorastaan säihkyivät vaaleansinistä kokolattiamattoa vasten. Kaikki tepsuttivat niin hienosti näyttelyhihnoissaan. Osa vähän nyki, haukahteli ja välillä vähän ärähtikin, mutta se kuuluu luonnollisena osana asiaan. Pääasiassa kaikki pystärit käyttäytyivät todella hyvin ja niiden hyvin hoidettuja turkkeja oli kiva katsella. Mieltä lämmitti erityisesti se, että Kuuran jälkeläinen pärjäsi hyvin.

Istuessani perseen puuduttavalla puupenkillä siinsin ajatuksissani aikaan, jolloin kiersin Kuuran kanssa innokkaasti näyttelyitä. Vuonna 2011 joka torstai räjäytin viinipunaisen Renaultini käyntiin ammattikoulun pihalla ja kurvasin kotiin syömään kuorineen keitettyjä, multaisia perunoita. Iskä otti pienet päiväunet, mikä ei kyllä juurikaan ole hänen tapaistaan. Sen jälkeen ajelimme Haapakoskelle näyttelyharkkoihin, johon osallistui metsästyskoiria.

Kuura ei pitänyt näyttelyharkoista. Se oli ainoa niistä kaikista koirista, joka veti, veti ja veti suu vaahdossa, vaikka sillä oli kuristuspanta. Se rähjäsi aina muille koirille ja kun komensin, se rähjäsi myös minulle. Minä olin aina koiraa ojentamassa kehän laidalla kurapaskassa polvillani, kun muut treenasivat hienosti. Kuura oli etenkin nuorena luonteeltaan haastava koira ja olen tehnyt ison työn, että se on tällä hetkellä kaikkien rakastama Kuura-koira. Edelleen sitä työtä varmasti olisi jonnin verran.

En tiedä, mikä niissä treeneissä pänni, mutta itse näyttelyissä se käyttäytyi aina kuin unelma, eikä piitannut toisista koirista mitään. Kehässä se liikkui sulavasti ja rauhallisesti. Saimme Kuuralle yhden Sertin ja sillä kerralla se oli rotunsa paras eli ROP. Kuuran käytös oli moitteetonta, mutta kaikkien tuomareiden silmää se ei miellyttänyt aavistuksen turhan pitkän "lehmänselkänsä" ja pari milliä liian pitkän kuononsa kanssa, joten tarpeeksi monta erittäin hyvää eli EH:ta saatuamme kiinnostukseni näyttelyihin lopahti. Siitä lähtien olemme keskittyneet metsissä samoiluihin. Kuuralla on teetetty kolmet pennut, joista kahdet kennelnimen alla, joten siltä kantilta on ollut hyvä, että emällä on yksi Sert plakkarissa.

Minusta kaikessa elämässä käyttöarvo on tärkeämpi kuin näyttöarvo ja sama pätee suomenpystykorviin. Yhtä kaikki, mitä monipuolisemmin koiran kanssa jaksaa harrastaa, sen enemmän koiraharrastus antaa. Siitä syystä harkitsen vakaasti osallistuvani Kuuran kanssa kevättalvella veteraaninäyttelyyn, kunhan koirani (joka muistuttaa tällä hetkellä oravaa), kasvattaa kunnon turkin. Sitä varten ostin muun muassa uutta lisäravinnetta messuilta sekä uuden harjan poistokorista (vanha karsta oli epämiellyttävä koiralle).

Minua ei varsinaisesti kiinnosta terveisiä ajella, joten kyllä jos tässä johonkin näyttelyihin vielä vanhan leidin kanssa lähdetään, tulosta  sieltä mennään hakemaan, ei kokemusta. Mikäli tulos ei ole toivottu, todennäköisesti pysyn jatkossakin paremmalla puolen kameraa.

Onnittelut kaikille, jotka pärjäsivät näyttelyissä!

PS. Jos bongasit minut kuvaamassa koiraasi, oli se todennäköisesti hyvässä kuvakulmassa minusta katsottuna tai ihan muuten vain hyvännäköinen. Kuvia voi pyytää minulta kuuraeveliina@gmail.com.

EVE

SUOMEAKIN VANHEMPI

Mikä on kaunein maisema, minkä tiedän?

Se ei ole silmänkantamattomiin jatkuva valkoinen hiekkaranta tai syvän turkoosina loistava meri. Se ei ole yksikään seitsemästä ihmeestä, ei kiemurteleva muuri tai ylireagoitu hautapaikka. Se ei ole rikkauksia täynnä olevan kaupungin marmorinen jalkakäytävä, jota kukaan ei käytä tai korkealle kurkottava huojuva palmupuu. Se ei ole taivaaseen asti ulottuva vuori tai hehkuva tuhannen ja yhden yön autiomaa. Se ei ole villien kissapetojen tanssi savannilla tai rakkauden jättömaa.

Se on lumihangessa juokseva suomenpystykorva.

Sielunmaisemani. Henkeni ja elämäni. Minun Suomeni.

100-vuotiasta Suomeakin vanhempi, ensimmäisen rotumääritelmänsä vuonna 1892 saanut suomenpystykorva ei ole huvikseen kansalliskoiramme. Suomenpystykorvalla metsästys on kulttuuriperintö, jollaista ei ole missään muualla maailmassa. Metsänhoitaja Hugo Richard Sandberg kuvasi vuonna 1890 suomenpystykorvan luonnetta muun muassa näin: 

Läheisessä kosketuksessa perheeseen elänyt ja sen kanssa valoisat ja pilviset päivät jakanut suomalainen koirakin osoittaa kaikessa piirteitä, jotka muistuttavat isäntää, suomalaista. Häntä kohtaan se osoittaa kiintymystä ja uhrautuvaa uskollisuutta. Rohkeuttakin siinä on paljon enemmän kuin niin pieneltä koiralta voi odottaa.

Samoja piirteitä osoittivat myös nuoret miehet ja naiset, jotka kävivät puolustamaan rakasta kotimaatamme, minkä ansiosta saamme elää juuri sellaista suomalaista elämää kuin haluamme.

Olen käynyt kaksi kertaa etelänmaalla lomalla. Kummankaan reissun jälkeen en ole tuntenut olevani yhtäkään kokemusta rikkaampi tai autuaampi. Sen sijaan Lapin ja Pohjolan metsissä vietetyt viikot kahdestaan koiran kanssa tai lapsuuden samoilut Hirvijoen metsissä koiran seuratessa ovat jättäneet lähtemättömät muistot ja kaipuun rintaan. Sellainen elämä, josta nyky-yhteiskunta pikkuhiljaa vieraantuu.

Tästä eteenkinpäin kannan rahani mieluummin Suomen metsiin kuin vieraan maan muovikellokauppiaille. Suomen 100-vuotiaan itsenäisyyden kunniaksi otan ennemmin kossun kuin käyneen rypälejuoman. Ja olen vaikka sitten mieluummin juntti kuin feikki.

Terveiset papalle taivaaseen. Olit yksi niistä, jotka mahdollistivat tämän juhlan.

EVE

Lähde: Suomen Pystykorvajärjestö