DIY | KUINKA TEHDÄ PYYKINPESUAINETTA ITSE

Monenlainen ekoilu on lähellä sydäntäni. Yritän jatkuvasti kiinnittää huomiota esimerkiksi muovijätteen ja yleensä muovin määrään ja varsinkin siihen, että miten sitä saisi omilla jokapäiväisillä valinnoilla vähennettyä. Vinkin omatekoiseen pyykinpesuaineeseen löysin Pieniä onnen avaimia -blogin Instagram-tililtä (@pienia_onnen_avaimia).

Omatekoisessa pyykinpesuaineessa kemikaalit ovat minimissä, sillä pyykinpesuaineen raaka-aineet koostuvat vain vedestä ja Marseille-saippuasta. Marseille on kasvipohjainen, herkälle iholle sopiva saippua ja sitä voi käyttää minkä tahansa materiaalin pesemiseen aina omasta ihosta erilaisiin tekstiileihin ja kodin pintoihin tai ihan vaan tahranpoistoon. Saippuapaketti on myös muoviton tai erittäin vähämuovinen. Minulla oli ennen tapana ostaa aina muovipullossa olevia nestemäisiä pyykkiaineita, joten nyt pääsin niistäkin kertaheitolla eroon.

Lisäksi, että olen elämäntapailija, minulla oli toinenkin syy kokeilla tällaista pyykkiainetta. Sain nimittäin eräästä kaupan pyykinpesuaineesta niin järkyttävän ihottuman kaulaan, että en pystynyt sen takia kunnolla nukkumaan. Ihottuma oli minulla kuukauden verran, koko kaulan iho oli kuiva ja punaisen laikukas ja erittäin kipeä. Tämä oli ensimmäinen iho-oire, mikä minulla on koskaan ollut. Pääsin siitä kuitenkin eroon hoitavilla voiteilla ja minimoimalla pyykinpesuaineen. Siitä lähtien olen käyttänyt pyykinpesussa vain minimaalisen lorauksen pesuainetta, ettei ihottuma tulisi takaisin.

Raastoin siis 50 grammaa laventelilla hajustettua Marseillea tavallisella keittiöraastimella, mahdollisimman hienolla terällä ja sekoitin sen noin yhdeksään desilitraan kiehuvaa vettä. Saippuaraasteen laitoin suoraan vanhaan lasiseen kookosöljypurkkiin ja kuuman veden saippuan perään, ei tullut edes tiskiä (paitsi raastin, joka sai elämänsä saippuaisimman pesun). Sekoittelin lientä niin kauan, että saippua oli lionnut, sitten se olikin jo valmista.

Testasin ensimmäiseen koneelliseen pesemällä valkopyykkiä 60 asteessa puolella desillä pyykkiainetta (meillä taitaa olla viiden kilon kone). En ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, sillä yksi tahra ei ollut lähtenyt kokonaan. Pesin toisen testikoneellisen 60 asteessa kokonaisella desillä pyykkiainetta, jolloin tahrat lähtivät valkoisesta kokonaan. Olisin jatkanut testausta, mutta meiltä loppuivat sekä pyykit että kuivaustilat. :)

Pyykit eivät tuoksu miltään paitsi puhtaalta. Kun laitan nenäni kiinni puhtaaseen pyykkiin, niissä saattaa olla jokin erittäin vieno, miellyttävä tuoksu. Saatoin tehdä pyykkiaineesta ehkä liian tujua, sillä aine on tiivistynt nestemäisestä muodosta kiinteämmäksi, ei kuitenkaan palasaippuan vertaiseksi, kovaksi tuotteeksi. Pyykkiainetta pystyy edelleen työstää, ja seuraavan koneellisen ajattelin testata heittämällä pyykkiaineen suoraan pyykkien sekaan rumpuun enkä sitä varten olevaan lokeroon.

Jatkan testaamista heti, kun tulee lisää pyykkiä. Veikkaan kuitenkin, että kaupasta en enää valmiita pyykkiaineita osta.

EVE

VIISI KUVAA JA TARINAT NIIDEN TAKAA

Kirjoittamisen lisäksi tykkään aivan älyttömästi valokuvata, vaikka en ole siinä mikään pro, eivätkä välineeni ole ammattitasoa. Omistan järjestelmäkameran, jolla olen kuvannut milloin mitäkin tilaisuuksia, muun muassa häitä. Metsään lähtiessä järkkäri jää vain ison kokonsa takia usein matkasta pois, joten suurin osa blogissa ja Instagramissa olevista kuvistani on otettu hyvällä kännykkäkameralla.

Instagramin galleriaan laitan ainoastaan kuvistani parhaimmat, ja ne liittyvät metsästykseen, luontoon ja koiriin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Instagram-tiliä on ihana selata, sillä siitä näkee, kuinka kesäkuvat muuttuvat pikkuhiljaa syksyksi. Syksyllä otettuja kuvia on paljon (sillä syksy on lempivuodenaikani) ja nyt mukaan ovat tulleet myös lumiset talvikuvat. Jokaisen kuvan takaa löytyy tarina, ja nyt esittelen teille viisi suosikkikuvaani. Nämä kuvat eivät välttämättä ole niitä tykätyimpiä, vaan niitä, jotka ovat minulle itselleni kaikista tärkeimpiä muistoja.

Kesälomani ensimmäinen päivä ja Etelä-Pohjanmaan pellot. Uskollinen Audini oli jälleen kerran ylihinnoiteltujen varaosien tarpeessa, joten olin sopinut hinausauton hakemaan sen kototaloni pihasta. Olin sopinut ylihärmäläisen ystäväni kanssa tapaamisen hänen luokseen, ja joka kesäiseen tapaani olin lähdössä Ylihärmään pyörällä. Sinä päivänä polkupyörä tuli kysymykseen paremmin kuin hyvin, olihan auto sanonut sopimuksen irti. Kun hinausautonkuljettaja sai autoni kyytiin, aloin tehdä lähtöä keskivertoa paremmalla hybridipyörälläni ja huomasin, että renkaat olivat aivan tyhjät. Sekasotkuisesta autotallista löysin pyöränpumpun, jonka suutin ei käynyt renkaassa olevaan venttiiliin. Hinausautomies huomasi ahdinkoni ja laittoi välineistössään olevalla kompuralla ilmaa pyöräni renkaisiin. Ilman sitä olisi jäänyt reissu tekemättä. Edelleen muistelen sitä kiltteyttä lämmöllä.

Vanhaa Jokitietä pitkin Lapualta Ylihärmään oli 27 kilometriä, ja rypsipellot olivat parhaassa kukassa. Ukkonen alkoi lähestyä ja värjäsi taivaan tummanpuhuvaksi. Kerkesin kuitenkin Ylihärmään ennen sadetta. Tällaista on minun kotiseutuni, parempaa ei ole tai sellaisesta en tiedä.

Meikäläisellä on ollut totisesti onnea - sukuun nimittäin tuli isosiskoni mies, nykyään voimme puhua jo aviomiehestä, jolla on pienessä maalaiskunnassa mökki, jonne minulla on  matkaa kaksi tuntia autolla. Tämä onni koskettaa minua sikäli, että olen ollut aina tervetullut Kuuran kanssa kyläilemään heidän luokseen, niin myös kesäviikonloppuna, jolloin tämä kuva otettiin. Mökin takapihalta on käynti suoraan metsän siimekseen, jonne tein Kuuran kanssa kävelylenkin kantarelleja etsiäkseni. Löysin kourallisen kanttiksia, mutta löysin myös älyttömän hyvän mustikkapaikan. Juoksin äkkiä takaisin mökille ja sanoin siskoni 06- ja 08-syntyneille tytöille, että löysin paljon mustikoita, ottakaa astiat mukaan, nyt mennään. Aavistuksen vastahakoisesti he laskivat puhelimet ja tabletit käsistään ja lähtivät hieman nuristen metsään muiden aikuisten tsemppaamina.

Kuitenkin metsässä ääni vaihtui kellossa, ja keräsimme minulle sangollisen mustikoita ja tyttöjen astiat täyteen. Lähdimme pois metsästä vasta, kun oli pakko, eli pimeän tultua. Lapset nauttivat, kun koira oli mukana ja sai juosta irti - sen touhuja oli mukava seurata. Lapset suunnittelivat, että miten he aikovat mustikat syödä, ja seuraavana päivänä aamupalapöydässä he totesivat, että onpa hieno syödä omapoimimia mustikoita banaanilettujen kanssa. Kädet ja naamat olivat ihan siniset. Kummityttöni nappasi siltä reissulta tämän kuvan.

Nyt päästään jo hieman syksyisempiin tunnelmiin. Kuva on otettu Kauhavalla äitini metsässä, jossa olin tarkkailemassa Kuuran kanssa lintutilannetta. Nakuttava tikka sekä kuksassani oleva metso jäivät ainoiksi havainnoiksi. Kuksan kavalsin isältäni, jolla on huoneellinen täynnä kaikenlaista metsästykseen ja koiriin liittyvää sälää. Tuo kuppi roikkui naulakossa toistakymmentä vuotta, joten päätin ottaa sen käyttööni kaikessa hiljaisuudessa.

Kun tein kotona lähtöä Kauhavalle, en löytänyt sanomalehden sanomalehteä nuotion sytyttämiseen. Rupesin miettimään, että mitähän paperitavaraa täällä voisi olla, ja silloin muistin musiikkiopiston aikaiset nuottini. Soitin seitsemän vuotta klarinettia ja vihasin sitä soitinta ja kaikkea siihen liittyvää oheistoimintaa, esimerkiksi orkesterituntia. Orkesterinjohtaja oli inhottava ukko, joka piti minua silmätikkunaan, koska minua ei kiinnostanut musiikki ja hänen surkeat kappaleensa. Hän muun muassa haukkui minua muille oppilaille selkäni takana. Kerran hän kysyi minulta, missä nuottini ovat. Piruuttani sanoin, että heitin roskikseen. Hän alkoi jylistä niin, että luokka raikasi: "nuotteja ei koskaan heitetä roskiin!" Enhän minä oikeasti ollutkaan heittänyt, ties missä olivat rutussa.

Tämän muiston kunniaksi poltin nuottini kuvassa olevassa nuotiossa, joten hyötykäyttöön menivät, eivät roskikseen. Nuotion tein sen kunniaksi, että olen aikuinen ja saan harrastaa mitä haluan. Ehkä pääsiäiskokossa palaa itse klarinetti (kyllä, Pohjanmaalla palaa kokko myös pääsiäisenä).

Tähän kuvaan kun pääsisi takaisin. Oli niin lämmin ja aurinkoinen syyspäivä, että tarkeni kevyesti pelkällä pitkähihaisella. Olimme Kuuran kanssa metsällä koko päivän, kiersimme kahdeksan kilometriä ja näin syksyn ensimmäisen teeren. Se lähti lentoon jostain pusikosta ja lensi suoraan naamani ohi, eikä tilanteesta syntynyt minkäänlaista haukkutilannetta koiralle. Muistan kuitenkin, että oli hieno tunne nähdä, että niitä yhä on. Kierroksen jälkeen menimme laavulle paistamaan makkaraa, jolloin nappasin tämän kuvan.

Viides eli viimeinen kuva on pikkujoulukautta parhaimmillaan, marraskuun loppua. Lähdimme Kuuran kanssa mummolani metsiin, jossa olen kiertänyt, vain Luoja tietää, miten monta sataa kilometriä. Kävelimme tuttuja polkuja pitkin muistoja verestellen. Kävelimme aina lintutornille asti, jonka setä rakensi joskus kauan sitten, ja jossa leikimme serkkuni kanssa lapsina. Silloin muinoin meillä oli vielä suomenpystykorva Kamu, Kuuran isä, joka seurasi meitä minne ikinä menimmekään peltoja, metsiä ja nevoja pitkin. Kamu oli hyvä koira.

Haaveillessani näin, kuinka Kuura viipotti pitkin lintutornin edustalla olevaa lutakkoa, jota kutsutaan järveksi. Sitten havahduin - Herttin tähäre, jääkerrros ei ole muuten tähän aikaan vuodesta kovin kummoinen! Kuura tuli vihellyksestä pois, ja meidän oli pakko kääntyä ja lähteä takaisin, sen verran liikaa se järvi Kuuraa kiinnosti.

Lisää kuvia Erätuulian Instagram-sivulla, @eratuulia. Tarinat kerron täällä.

EVE

HYVÄ OSTOS (KERRANKIN)

Olin jo pitempään miettinyt, että Kuuralle täytyisi hankkia valjaat ja hihna, jonka voisin kiinnittää omalle vyötärölleni. Varttia ennen eläinliikkeen sulkemisaikaa menin esittämään asiani myyjälle, ja siinä viidessä minuutissa olin lähtenyt kaupasta kädessäni pussillinen remmejä ja rensseleitä.

Valjaiden pukeminen ei käynyt helposti, sillä Kuura arkaili niitä. Loppujen lopuksi valjaat saatiin kuitenkin Kuuran ylle, ja vaikka ne ehkä olivat vähän turhan massiiviset, säätövaran ansiosta ne saatiin kuitenkin istuviksi. Kuura on loppujen lopuksi tosi pieni koira hennon rakenteensa vuoksi. Välillä ihan naurattaa Kuuran ja Rokan älytön kokoero. Rokka on ainakin kaksi kertaa isompi vaikka on laiha kuin luikku! Jos nyt menisin uudestaan valjasostoksille, ostaisin pienemmät, mutta säätövaran ansiosta nämäkin ajavat asiansa. Myös minun vyötärölle kiinnitettävässä osassa oli kasvunvaraa kenties liikaa,  mutta se ei niinkään haittaa, ainakaan talvitakin kanssa. Täytyy tutkia vyön säätöominaisuuksia vielä tarkemmin, kun malttaa.

Valjaiden ja vyön väliin tuli joustava hihna, jossa oli lukitus sekä valjaisiin että vyöhön. Lähdimme heti seuraavana päivänä (joka oli eilen) testaamaan näitä uusia hankintoja, ja nyt voin vain ihmetellä, että miksi en hankkinut näitä systeemejä jo paljon aikaisemmin. Kyllä oli mukava kävellä! Kuuran vetäminen väheni 100 % ja samalla paine sen niskasta, ja minä sain kävellä kädet vapaina. Kuuran pieni veto vain napakoitti oman selän asentoa ja kävelyryhtiä. Okei, se, että Kuura ei vetänyt, saattoi johtua pelkästä oudoksesta uutta juttua kohtaan, mutta jatkan testaamista!

Teimme retken 10 minuutin ajon päässä kotoamme sijaitsevaan saareen, jossa oli kyltein merkattu hyvinvointipolku sekä laavu. Mukavaa vaihtelua ainaisiin, koirankusemiin lenkkeilyreitteihin. Nuotiotulet täytyi tietysti tehdä, vaikka minulla ei ollut edes eväitä mukana. Tulipahan tehtyä valmiit tulet seuraaville makkaranpaistajille. Oli muuten harvinaisen helppoa tehdä nuotio, kun ei tarvinnut pitää koiranhihnaa toisessa kädessä! Jos hyviä kelejä riittää, teen kyllä kävelyretken vielä jäätä pitkin saaren ympäri Kuuran kanssa.

Tämä retki oli pitkästä aikaa jotenkin niin vaivaton, että en huomannut ajankulua lainkaan. Tällaista ajantajun katoamista tapahtuu yleensä loppukesästä, kun löydän ensimmäiset kantarellit. Luulen, että syy löytyy oikeasta talvesta, joka on vihdoin tullut myös tänne etelään. Flunssasta en ole vieläkään parantunut täysin, mutta niin paljon kuitenkin, että pystyn kävellä pitempään.

Sellaisen huomion tein jälleen eilen, että ei ole tätä selkää luotu reppua kantamaan. Ruotsin reissulla jo tuskailin asian kanssa, ajattelin, että en ole vain tottunut kantamaan raskasta asereppua. Vaan eipä tarvitse olla edes raskas reppu, kun yläselkään alkaa kohdistua painetta. Minulla on ollut yläselän kanssa ongelmia siitä lähtien, kun minua kaksi kertaa isompi henkilö kaatui kömpelyyttään lukkopainitreeneissä päälleni, ja löin yläselkäni tatamiin pahassa kulmassa. Tällöin rintarangan nikamiin syntyi lukko, joka on ollut nyt siellä vuosia. Nyt, kun elämä on ollut tosi kiireistä, on kehonhuolto jäänyt ihan minimiin. Eilinen reissu oli hyvä muistutus siitä, että nyt on korkea aika alkaa pehmittää selkärankaa, etteivät kivut pääse hankaloittamaan elämää. Ja niin, Ruotsissa minulla oli asereppu lainassa, joten sellaisen hankinta on edessä tänä kesänä.

Olisi hauska kuulla, minkälaisia hihnoja te lukijat käytätte koiran kanssa ulkoiluun. Heitä kommentilla!

Ihanaa talvisen viikon jatkoa!

EVE

TAKAISKU

Kulunut viikko oli yksi elämäni hirveimmistä, kiitos infernaalisen kammottavan flunssan. Ei mikään heinänuha tai kevyt talvilenssu, vaan suorastaan järjetön räkätauti, millaista en ole tähän astisessa elämässä kokenut.

Viime viikonloppuna tulimme Pohjanmaalle tarkoituksenani mennä sekä lauantaina että sunnuntaina Kuuran kanssa metsään. Rasvanavut ja ankkafileet oli pakattu mukaan ja intoa oli vaikka muille jakaa. Kun pääsimme Lapualle, totesin, että eihän sitä Kuuraa kannata  irti päästää, kun juoksuaikaa on jäljellä vielä viikko. No, tuskin siellä metsässä ketään muita olisi, mutta näin jo silmissäni kauhukuvan suomenpystykorvan ja hirvikoiran risteytyksinä syntyneistä lehtolapsista, ja päätin ottaa varman päälle ja olla ottamatta Kuuraa mukaan.

Onhan noita koiria! Kurvasin kotipihaan ja nappasin Rokan mukaani. Lumihanki oli umpimetsässä metrinen, ja vaikka minulla oli sukset, ei Rokka päässyt hangessa eteen, ei taa. Löysimme kuitenkin uria, mitä pitkin kulkea ja kun Rokka huomasi teeren, metrinen hanki ei haitannut enää yhtään.

Tarkoitus oli tehdä sama reissu sunnuntaina uudestaan, mutta aamulla herätessäni kurkussani oli kaktus. Ei auttanut muu kuin niellä tappio. Minulla ei ole ollut kahteen vuoteen flunssaa, ei minkäänlaista, joten ajattelin, että ehkä nytkin selvitään vähällä.

Väärässä olin. Flunssa paheni päivä päivältä ja Kuurakin suuttui, kun maanantaina jouduin lähteä opintoihin liittyvistä syistä kapsäkkien kanssa taas kotoa pois. Hymy alkoi pikkuhiljaa hyytyä meikäläiselläkin. Keskiviikkona ja torstaina en pystynyt edes syömään aivastamatta, ja hihaan aivastaessani koko hiha oli täynnä ruokaa ja räkää. Öisin heräsin siihen, että räkä valui solkenaan ja sehän piti ahdistuksessa pyyhkiä ensimmäiseen käteen osuvaan kankaaseen, tällä kertaa peittoon. Nenäontelot olivat aivoihin asti kipeät ja kurkkua pisteli keuhkoista kitalakeen. Kuumetta ei ollut koko shown aikana edes asteen sadasosaa.

Torstaina ajelin koomassa jälleen Lapualle. Ajattelin, että flunssan on pakko hellittää. Hellittihän se, mutta yöllä alkoi valtava hammassärky. Onneksi sain ilta-ajan hammaslääkäriin. Kysyin hammaslääkäriltä, voiko vastaanotolle tulla flunssassa ja hän sanoi, että voi, mikäli itse pystyy olla toimenpiteessä. Pystyin olla koko ajan rykimättä eikä nenäkään vuotanut, joten hammaspeikon tekemä tuhotyö saatiin paikattua. Se pelasti viikonloppuni. Soitin isännälle, jonka oletin olevan kotona etelässä, että mitä kuuluu. Hän kehui, että lähtivät Kuuran kanssa retkelle. Kysyin, että minne retkelle. "Lapualle, ollaan motarilla tulos!"

Tylsyyden takia voi ihan hyvin ajaa kotikonnuille viisi tuntia/sivu. :)

Nyt ovat sekä olo että fiilis jo paljon paremmat. Okei, Kuura mököttää minulle edelleen eikä Rokka suostu syömään kallista lihahyytelöä, mutta enää ei tarvitse niistää koko aikaa eikä enää aivastuta. Viikonloput Pohjanmaalla ja metsästysmaiden äärellä ovat niin harvinaista herkkua, että tällaiset takaiskut ottavat aivolohkoon, varsinkin, kun kausi on kohta lopussa.

Yhtä kaikki, onpa tässä tullut pohdiskeltua sitä, että kuinka kiitollinen on siitä, että pääsääntöisesti pystyy käymään edes lenkillä. Ulkoilu ja luonnossa liikkuminen ovat minulle niin tärkeitä asioita, että yhä vähemmän kykenen ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät saa liikunnasta tai luonnosta mitään mielihyvää. Olen niin onnellinen siitä, että minut on opetettu lapsesta asti liikkumaan ja minulla on ollut etuoikeus syntyä koiralla metsästävään perheeseen.

Talvi on koko Suomessa kauneimmillaan pakkasen ja lumen ansiosta, joten mitä jos niiden Olympialaisten sijaan menisit itsekin ulos pällistelemään, että miltä se maailma näyttää. Minä ainakin menen heti, kun pääsen takaisin terveiden kirjoihin!

EVE

METSÄKANALINTUJEN TÄYSRAUHOITUKSESTA

On vasta helmikuu, ja nyt jo alkavat puheet metsäkanalintujen täysrauhoituksesta muutamaksi vuodeksi romahtaneiden kantojen vuoksi. Täysrauhoituksen pituudeksi on ehdotettu  muun muassa viittä vuotta.

Pesimäajankohdan huonot kelit eli ilmastonmuutos ja pirstaloituneet metsät - näille emme voi lyhyellä tähtäimellä enää mitään, paska on jo niin sanotusti housussa. Asia, johon voimme vaikuttaa, on pienpetopyynti. Osa metsästäjistä on kuitenkin täysrauhoituksen kannalla, koska miksikäs ei?

Minäpä kerron, miksei.

Suomenpystykorvan riistavietti ei katoa, vaikka metsästäjä ei saisi ampua sille lintua. Täysrauhoitus ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettei koiraa saisi haukuttaa metsässä. Toki siitä koirakin pidemmän päälle voi turhautua, jos haukutaan ja haukutaan, mutta mitään ei tapahdu. Kysymys on siitä, että kuinka moni uusi tai vanha harrastaja jaksaa innostua pelkästään koiran haukuttamisesta? Kuka haluaa hankkia suomenpystykorvan pennun, jos sitä ei saa käyttää viiteen vuoteen siihen, mihin se on tarkoitettu? 

On totta, että pystykorvasta on mahdollista opettaa monipuolinen metsästyskaveri. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys hirvistä, karhuista tai pienpedoista, vaan siitä, mikä suomenpystykorva, kansalliskoiramme, lähtökohtaisesti on - lintukoira. Aito, alkuperäinen ja ainutlaatuinen. Mikäli kulttuuriperintömme, suomenpystykorvalla linnunmetsästys kielletään, rodun tulevaisuus ei näytä hyvältä. Uusia harrastajia on mahdoton saada innostumaan, jos ei ole toivoakaan saaliista. Se riistäisi ison osan suomalaista metsästyskulttuuriamme.

Saalis ei ole kaikki kaikessa, harvoin sitä saa ja sen eteen on tehtävä aina lujasti töitä. Fakta on kuitenkin se, että jos ei ole saaliista kiinnostunut ja kulkee metsässä ilman asetta, on retkeilijä. Nyt puhutaan metsästäjistä.

En myöskään luota siihen, että metsäkanalintujen rauhoitus pysyisi viidessä vuodessa. Pitihän autoveronkin olla väliaikainen, ja tässä sitä ollaan edelleen melkein 60 vuoden kuluttua. Ei näytä valtiontalous vieläkään kestävän autoveron poistoa.  Jos rauhoitus saadaan kerran läpi, väitän, että sen kumoaminen ei olisi enää helppoa.

Olen ehdottomasti metsäkanalintujen viiden vuoden, tai miten tahansa monen vuoden, täysrauhoitusta vastaan, mikäli metsäkanalintuja ei tosiasiallisesti todisteta uhanalaisiksi. Jokainen metsästäjä voi henkilökohtaisella panoksellaan olla metsästämättä kanalintuja ilman rauhoituksiakin, mikäli niin katsoo. Metsästäjien on kuitenkin lakattava sahaamasta omaa oksaansa, meillä on jo ihan riittävästi rajoituksia. Suomenpystykorvalla metsästyksen perinne on niin vahva, että sitä ei meiltä saa viedä.

EVE

KUURA KOSIOMATKALLA

Ensinnäkin, pahoittelut näin pitkästä postaustauosta. Nyt on ollut meikäläisellä kerta kaikkiaan niin isotöisiä kirjoitusjuttuja, etten ole mitenkään pystynyt keskittymään blogiteksteihin niiden lisäksi. Asiaa olisi kyllä ollut vaikka millä mitalla, joten nyt on aika päivittää kuulumiset.

Kerroin tässä (klik) postauksessa, että minulla olisi haaveena teettää Kuuralla vielä yhdet pennut. No, Kuuralla alkoi juoksut, eikä asiasta oltu lyöty lukkoon vielä mitään. Päivät vähenivät, eikä edes sopivaa urosta ollut vielä tiedossa. Kaiken lisäksi Kuuran H-hetki olisi ollut juuri isosiskoni hääpäivänä. Ajattelin, että ei tämä juttu varmaan onnistu, nyt menee kaikki ihan päällekkäin. Tällä kertaa häät menivät koiratouhujen edelle.

Kuura on tehnyt yhteensä kolmet pennut, joista kahdet isäni kennelnimen alla. Viimeisetkin pennut tulisivat isän kennelnimelle, onhan Kuura virallisesti hänen koiransa (vaikka onkin minun :)). Kuura on astutettu jokaisella kerralla 15. päivänä tiputtamisen aloittamisesta ja aina on onnistunut. Moneen kertaan sitä laskettiin, ja tultiin siihen tulokseen, että päivä on perjantai, päivää ennen häitä.

Kuuran paras astutuspäivä olisi siis ollut perjantai. Vihdoin keksittiin myös sopiva uros, ja sain uroksen omistajan kiinni tiistai-iltana (ei yhtään viime tingassa). Valitettavasti hänelle ei sopinut perjantai ja hän ehdottikin lauantaita. No, sehän ei tietenkään sopinut meille, joten päätimme, että sunnuntaina kokeillaan, muuta mahdollisuutta ei nyt ole. Jos Kuura ei anna enää sunnuntaina astua, niin sitten tullaan pois. Isosiskoni sanoi, että "anteeksi, kun ei tiedetty Kuuran kiimakiertoa, kun hääpäivää päätettiin". Pakkohan se oli antaa anteeksi. ;) Kuuran käytös muuttui selkeästi perjantaina flegmaattiseksi, mikä jatkui lauantaina. Sanoin Kuuralle, että pinnistele vielä päivä!

Siispä sunnuntaiaamuna häähumun jälkeen, kolmen tunnin yöunilla ajoimme isännän ja Kuuran kanssa toiselle puolelle Suomea sulhoa tapaamaan. Sulho oli oikein kiltti ja komea, ja noin vartin kuluttua peli olikin jo selvä. Kuura antoi sulhon astua heti, joten siitä päätellen hedelmällisiä päiviä oli vielä jäljellä.

Sellainen hulabaloo oli koirain kanssa tällä kertaa. Nyt tietysti kaikki sormet ja varpaat pystyyn, että astutus kantaisi hedelmää. Vien Kuuran tiineysultraan heti, kun se on mahdollista, siihen asti ei auta muu kuin jännittää. Mikäli Kuura jäi tyhjäksi eikä pentuja tule, harkitsen pennuttamista syksylle. Ensi vuodelle sitä ei enää venytetä, koska silloin Kuuran aika alkaa olla ohi.

Toivotaan kuitenkin, että saataisiin vielä yhdet pikkuiset meille.

Tiedossa on muitakin suuria uutisia, mutta tällä hetkellä ovat vielä kuulopuheiden asteella, joten kerron asioista heti, kun saan virallista dataa. Joka tapauksessa, hirveästä kiireestä huolimatta näyttää siltä, että vuosi on alkanut vähintäänkin hienosti!

EVE